Koulumatkat tehtiin hiihtämällä, siksi sukset olivat
tärkeät. Kylätie oli tarkoitettu talvisin ainoastaan hevosreellä liikkumiseen.
Molemmin puolin oli reen jalasten painaumat ja keskellä kavioiden kuluttamat ja
ulosteiden täyttämät urat. Ladut tehtiin heti kun lunta oli riittävästi,
peltoaukeiden läpi. Koulu oli 5,5 kilometrin päässä. Tuuli pyrytti ladut
kylläkin umpeen monta kertaa. Viima meni vaatteitten läpi.
Kerrankin pakkasta oli yli 40 astetta, mentiin kouluun
hiihtäen ja jäsenet olivat aivan jäässä. Naama oli täynnä valkoisia laikkuja ja
varpaat niin että sattui kun niitä liikutteli tai käveli. Koululla oli
pönttöuuni jossa oli tuli palamassa ja siihen pääsi heti lämmittelemään.
Opettaja varoitteli, että pitää hitaasti antaa lämmön vaikuttaa kun oli
riisunut monot jaloista. No, seuraavana aamuna isä tarjoutui viemään
hevosreellä kouluun. Sinne vällyjen alle kun kaivauduttiin niin, ettei jäänyt
kuin aukko hengitystä varten, eipä pakkanen haitannut. Opettaja sanoi, ettei
tarvitse tulla kouluun jos pakkaset jatkuu, kun tunnillakin piti olla lapaset
käsissä. Pakkasen takia ei minulle tullut poissaolopäiviä. Oppilasjoukko oli
kylläkin harventunut. Pakkasen lauhtuessa päästiin taas hiihtämällä kouluun.
Mieleen on jäänyt sellainen yksityiskohta, kun kosket ei
jäätyneet kokonaan ja vesi virtasi ainakin osittain. vedestä nousi kuin usvaa.
Kosteus tarttui vaatteisiin ja teki huurteiseksi joka paikan. Meiltä oli loiva alamäki joentörmälle jonne tehtiin
latu joka jatkui pitkälle joen jäälle. Joen toisella puolella oli hyviä
paikkoja mäen laskuun. Sieltä tultiin takaisin illan hämärtyessä ennen pimeän
tuloa. Aikaa piti jäädä läksyjen lukemiseen. Meillä ei ollut sähköjä. Puhdetyöt
tehtiin öljylampun valossa, kuten koulutehtävätkin. Romaaneja, jotka olivat
lainassa koulun kirjastosta, tuli luettua vielä ennen nukkumaan menoa melko
pitkään. Kammarista kuului isäni ääni: ”Nyt lamppu sammuksiin ja sänkyyn”.
Vastasin, että luen vielä pari sivua, mutta siinä taisi mennä useampikin. Siinä
hän oli oikeassa, että aamulla ylösnousu oli vaikeaa. Vasta kun hän uhkasi
kantaa lumihankeen, oli aika nousta ylös.
Meillä oli tuvassa talviaikaan höyläpenkki. Isä valmisti
itse kaiken mitä puusta voi tehdä: reen jalakset, puiset astiat ja meille
lapsille sukset, minulle ja molemmille nuoremmille siskoille. Työ vaati paljon
aikaa ja vaivaa. Erään kerran sain uudet sukset. Ne olivat juuri valmistuneet;
siteet kiinnitetty, kärki taivutettu ja tietysti tervattu. Kaikki tehty
viimeisen päälle. Minä läksin joelle vievää rinnettä laskemaan. Toinen suksista
tarttui nähtävästi kovan hangen alle ja lensin mahalleni. Ylös noustuani huomasin,
että toisen suksen kärki oli katkennut. En ollut uskoa silmiäni. Olin pakahtua
raivosta. Asettelin katkenneet palat yhteen ja vein sukset talon seinää vasten
pystyyn. Kun isäni ei nähnyt minun hiihtävän viikkoon uusilla suksillani,
taisin käyttää niitä vanhoja, hän meni katsomaan ja alkoi kysellä: ”Eikö ne
olleetkaan mieluisat?” Pakkohan oli kertoa mitä oli tapahtunut. Eipä siitä
kehumista tullut, eikä muutakaan. Vahinko mikä vahinko! Katkenneet palat
kiinnitettiin yhteen pellillä, joka oli säilykepurkista ja pienillä nauloilla.
Talveakaan ei ollut paljoa jäljellä joten seuraavana talvena taisin saada
kaupasta ostetut Järvisen sälesukset.
Meillä satoi ensilumet marraskuun alussa eli pyhäinpäivän
seutuun ja vielä pääsiäisenä pääsi hiihtämään jopa hankiaisia pitkin.
Hiihtokilometrejä kertyi talven aikana useita satoja, jopa yli tuhat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti