"Missä minun kenkäni ovat?", mies kähisi äänellä jonka vaivoin sai tulemaan ulos suustaan.
"Minulla ei ole aikaa etsiä kenkiäsi", hän kuuli hoitajan vastaavan.
Harmaantunut tukka, se mitä vielä oli jäljellä, päälaelta täysin kaljuuntunut. Kasvoissa syvät juonteet, suussa enää muutama hammas. Ne mitä vielä oli jäljellä, olivat kellastuneet. Vanhus vaikutti rauhalliselta ja hyväntuuliselta. Voisi melkein ajatella hänellä olleen hyvä ja värikäs elämä. Nykyään muistin heikennettyä vaikeudet alkoivat. Kun nuo nivelet jäykistyivät ja lihaksista katosi voima. Ryhti painui kumaraan. Vaimo oli kuollut jo vuosia sitten. Nyt hänen saatuaan kengät jalkaan ja vaatteet päälleen, hän päätti lähteä juna-asemalle. Jos vaikka näkisi vanhoja kavereita siellä. Pieni kävelyretki tekisi varmasti hyvää. Eihän tässä vielä olla siinä vaiheessa, että joutuu pitämään elämän repeilevistä helmoista kynsin ja hampain kiinni. "Ei perhana, irti ei päästetä, ei luovuteta!" Vielä on käyttämättömiä voimavaroja. Sokerikin sulaa suussa joskaan ei liian isoina paloina. Mieluummin Sirkkua kuin Pulmua.
Hänen kävellessään aseman suuntaan, monenlaiset muistot tulivat mieleen. Siitä on parikymmentä vuotta kun hän lopetti työt ja jäi eläkkeelle. Aluksi tytär auttoi kauppa-asioissa ja muutenkin tarvittaessa. Kun paikka vapautui vanhainkodissa, hänet siirrettiin sinne.
Hän jatkoi lampsimista aseman suuntaan. Kengät tuntuivat jaloissa liian suurilta. Olisi pitänyt laittaa paksummat sukat jalkaan. Tältä asemalta hän oli vuosien ajan lähtenyt töihin ja palannut työpäivän jälkeen. Tunnin matka junalla työpaikalle. Pyörällä hän yleensä tuli asemalle. Aseman tunnelman hän halusi vielä kokea. Kun hoitaja antoi luvan ja hän palaisi ennen ruoka-aikaa. Asemalla hän tiesi olevan kahvion ja odotushallissa hyvää tilaa istuskella. "Mistä täällä liput ostetaan?", hän kysyi iloiselta ja remuavalta nuorisojoukolta. Hän arvioi heidän olevan teini-ikäisiä. Mahdollisesti ylä-asteella koulussa. Itsellään kun on samaan ikäluokkaan kuuluvia lapsenlapsia. Lippuluukku oli suljettu. Henkilökuntaa ei näkynyt missään. "Onko vaari karannut jostain vai muuten vain eksyksissä?", yksi nuorista virkkoi. "No, te olette kuitenkin tiukasti kartalla. Pysytelkää vain tutuissa maisemissa, ettei syytetä rajaloukkauksista." "Hah hah, pappahan on vielä leikkisä ja hyvässä hapessa", yksi nuorista heitti. Juna näytti tulevan ja nuoret lähtivät asemasillalle ja hetkeä myöhemmin sisälle junaan.
Mies hymyili katsellessaan heidän peräänsä. Hän eli päivisin omassa maailmassaan. Oli myös paljon vanhentunut viime vuosina. Ajatuksissa käväisi monta kertaa, että pitäisikö jo tehdä inventaario tähän asti eletystä elämästä. Joko nyt tai lähiaikoina, pitääpä miettiä. Ennen tämä asemanseutu oli tuttu ja turvallinen, tänä päivänä sitä ei voi varmuudella sanoa. Näin päiväsaikaan ei mitään vaaraa kuitenkaan liene, hän ajatteli. Nuorempana miehen ei tarvinnut pelätä mitään, ei edes sodassa. Ehkä kuitenkin joskus, kovissa paikoissa. Eipä tänne asemalle ole mitään asiaa myöhempään kellonaikaan. Nykyään elämä on tapahtumaköyhää, mutta kuitenkin elämisen arvoista. Mitä sitä lienee vielä jäljellä. Päivät vierivät omalla painollaan ja vuodenajat vaihtuvat. Ehkä jonakin päivänä hän hyppäisi junaan, ehkä pendoliinon kyytiin ja päättäisi tehdä matkan jonnekin. Kun vain tietäisi minne.
