Asemalla (A.R.)

"Missä minun kenkäni ovat?", mies kähisi äänellä jonka vaivoin sai tulemaan ulos suustaan.
"Minulla ei ole aikaa etsiä kenkiäsi", hän kuuli hoitajan vastaavan.
Harmaantunut tukka, se mitä vielä oli jäljellä, päälaelta täysin kaljuuntunut. Kasvoissa syvät juonteet, suussa enää muutama hammas. Ne mitä vielä oli jäljellä, olivat kellastuneet. Vanhus vaikutti rauhalliselta ja hyväntuuliselta. Voisi melkein ajatella hänellä olleen hyvä ja värikäs elämä. Nykyään muistin heikennettyä vaikeudet alkoivat. Kun nuo nivelet jäykistyivät ja lihaksista katosi voima. Ryhti painui kumaraan. Vaimo oli kuollut jo vuosia sitten. Nyt hänen saatuaan kengät jalkaan ja vaatteet päälleen, hän päätti lähteä juna-asemalle. Jos vaikka näkisi vanhoja kavereita siellä. Pieni kävelyretki tekisi varmasti hyvää. Eihän tässä vielä olla siinä vaiheessa, että joutuu pitämään elämän repeilevistä helmoista kynsin ja hampain kiinni. "Ei perhana, irti ei päästetä, ei luovuteta!" Vielä on käyttämättömiä voimavaroja. Sokerikin sulaa suussa joskaan ei liian isoina paloina. Mieluummin Sirkkua kuin Pulmua.

Hänen kävellessään aseman suuntaan, monenlaiset muistot tulivat mieleen. Siitä on parikymmentä vuotta kun hän lopetti työt ja jäi eläkkeelle. Aluksi tytär auttoi kauppa-asioissa ja muutenkin tarvittaessa. Kun paikka vapautui vanhainkodissa, hänet siirrettiin sinne.

Hän jatkoi lampsimista aseman suuntaan. Kengät tuntuivat jaloissa liian suurilta. Olisi pitänyt laittaa paksummat sukat jalkaan. Tältä asemalta hän oli vuosien ajan lähtenyt töihin ja palannut työpäivän jälkeen. Tunnin matka junalla työpaikalle. Pyörällä hän yleensä tuli asemalle. Aseman tunnelman hän halusi vielä kokea. Kun hoitaja antoi luvan ja hän palaisi ennen ruoka-aikaa. Asemalla hän tiesi olevan kahvion ja odotushallissa hyvää tilaa istuskella. "Mistä täällä liput ostetaan?", hän kysyi iloiselta ja remuavalta nuorisojoukolta. Hän arvioi heidän olevan teini-ikäisiä. Mahdollisesti ylä-asteella koulussa. Itsellään kun on samaan ikäluokkaan kuuluvia lapsenlapsia. Lippuluukku oli suljettu. Henkilökuntaa ei näkynyt missään. "Onko vaari karannut jostain vai muuten vain eksyksissä?", yksi nuorista virkkoi. "No, te olette kuitenkin tiukasti kartalla. Pysytelkää vain tutuissa maisemissa, ettei syytetä rajaloukkauksista." "Hah hah, pappahan on vielä leikkisä ja hyvässä hapessa", yksi nuorista heitti. Juna näytti tulevan ja nuoret lähtivät asemasillalle ja hetkeä myöhemmin sisälle junaan.

Mies hymyili katsellessaan heidän peräänsä. Hän eli päivisin omassa maailmassaan. Oli myös paljon vanhentunut viime vuosina. Ajatuksissa käväisi monta kertaa, että pitäisikö jo tehdä inventaario tähän asti eletystä elämästä. Joko nyt tai lähiaikoina, pitääpä miettiä. Ennen tämä asemanseutu oli tuttu ja turvallinen, tänä päivänä sitä ei voi varmuudella sanoa. Näin päiväsaikaan ei mitään vaaraa kuitenkaan liene, hän ajatteli. Nuorempana miehen ei tarvinnut pelätä mitään, ei edes sodassa. Ehkä kuitenkin joskus, kovissa paikoissa. Eipä tänne asemalle ole mitään asiaa myöhempään kellonaikaan. Nykyään elämä on tapahtumaköyhää, mutta kuitenkin elämisen arvoista. Mitä sitä lienee vielä jäljellä. Päivät vierivät omalla painollaan ja vuodenajat vaihtuvat. Ehkä jonakin päivänä hän hyppäisi junaan, ehkä pendoliinon kyytiin ja päättäisi tehdä matkan jonnekin. Kun vain tietäisi minne.

Katse tulevaan -P.P.

Tässä iässä alkaa huomaamaan, että varmuudella  ainakin yli 80% elämästä on eletty ja vain pieni siivu elämää täällä ajassa on enää edessä. Tosin kristilliseltä kannalta katsottuna tilanne on kokonaan toinen. Mittasuhteet siis kääntyvät tässä kokonaan päälaelleen kun puhutaan iankaikkisesta elämästä. Tuntuu  melkein turhauttavalta esimerkiksi miettiä minkälainen on vaikkapa maailman tilanne 15 vuoden kuluttua. Kun itse olen valinnut kristillisen vakaumuksen jo miehuusiässä se tuo ilman muuta lohdullisen ja toiveikkaan näköalan tulevaan. Toisaalta on pakko sanoa, että Raamattu ei kovin paljoa anna yksityiskohtaista ja tällaiselle arkikristitylle avautuvaa tietoa siitä, mitä ajan rajan toisella puolen odottaa. Uskon siis että elämä ei pääty kuolemaan, vaan vaihtuu uuteen parempaan.

 

Haluan sen vuoksi rajata tulevaisuuden tarkasteluani kuitenkin tähän elämään ja mitä vielä toivoisin näkeväni ja kokevani täällä. Toivoisin tietysti terveyttä, en kuitenkaan katso, enkä edes toivo itselleni mitään erikoisasemaa. En toivo eläväni terveenä esim. 110 vuotiaaksi. Ehkäpä voisin toivoa eläväni suhtkoht toimintakykyisenä 85 vuotiaaksi. Tässäkin on riittävästi ikää, mutta minulla olisi jäljellä vain 7 vuotta. Se ei ole pitkä rastiväli kun katson elämää vaikkapa taaksepäin. Mielestäni olisi ensiarvoisen tärkeä, että voisin tämän jakson elää niin että sopu ja yhteys perheeseen, (tarkoitan vaimoani, lapsiani, ja lastenlapsiani, sekä myös sisariani) säilyisi ainakin nykytasollaan.  Siinähän onkin kyllä puuhaa ja tehtävää ihan riittävästi. Toivon että esimerkiksi muistisairaus ei iskisi niin pahasti, että tämä tulee mahdottomaksi.

 

Olin tällä viikolla kirjastossa kuuntelemassa, kun näyttelijät lukivat Tuomas Kyrön kirjaa ”Iloisia aikoja Mielensäpahoittaja”. Jotenkin huomaan itsessäni hyvin paljon samanlaisia piirteitä, siksiköhän se oli niin mukavaa seurattavaa. Mielensäpahoittaja rakenteli arkkua ja samalla teki hyvinkin yksityiskohtaista testamenttia ja elämänsä muistelua. Minullakin on kasvamassa synnyinkotini metsässä leppiä ja tuttavissani on muutamia puuseppiä. Ehkäpä rekrytoin jonkun heistä tekemään itselleni leppäarkun, se maatuu nopeammin kuin koivu, ja tammiarkku taas on liian kovaa puuta. Testamentti, hoitotahto on tehty ja edunvalvontavaltuutus hyvässä vaiheessa.

Eemin perintö -P.P.

Eemi oli lapsuudenkodissani Lehtolassa työmiehenä tai paremminkin muonamiehenä jatkosodan aikaan. Hän ei ilmeisesti saanut rahapalkkaa lainkaan, mutta kylläkin vapaan ylöspidon. Se käsitti yösijan tuvassa, ruuan talon pöydässä, joitakin työvaatekertoja, ja luvan kasvattaa kessua (tupakkia) aitan takana. Tämmöisiä kulkumiehiä oli kulkeutunut 30-luvun laman seurauksena taloihin ja jotkut kuten Eemi jääneet sitten pidemmäksikin aikaa, jos tulivat hyvin talonväen kanssa toimeen. Isäni oli sodassa joten talossa tarvittiin kipeästi miestä, joka hoiti kynnöt, rehujen ja rankojen ajot, myllyssä käynnit ym. hevostyöt. Varsinkin sodan loppuvaiheessa, kun Isäni pääsi hyvin harvoin lomalle, Eemistä muodostui minulle eräänlainen varaisä ja miehenmalli. Varsinaisen perheen muodostimme me, Äiti, sokea Mummoni, minua pari vuotta nuorempi siskoni Paula, ja minä. Minä olin juuri täyttänyt 5 v. kun sota sitten loppui.

Eemi oli aikaansaava, tunnollinen ja ahkera, poikkeuksellisen hiljainen mies. Hän oli niin vaitelias, että saattoi varmaan mennä kokonaisia päiviä, ettei hän juuri sanonut sanaakaan, paitsi ihan pakolliset huomenta ja mitä tänään tehdään. Hän ei varmaan koskaan korottanut ääntään, edes hevoselle. Vähäpuheisuudestaan huolimatta en muista hänen koskaan olleen vihainen. Minulle Eemi oli hyvin tärkeä henkilö. Hän kai piti minusta, 3-4 vuotiaasta pojanvesselistä, koskapa piti minua aina matkassaan töissä. Milloin myllyssä Tossavanlahdessa, heinän ajossa, rankojen ajossa, jne. Talvi ja pakkaset eivät myöskään estäneet minua lähtemästä hänen mukaansa, vaikka esimerkiksi myllyreissu saattoi kestää aamusta iltahämäriin saakka. Minulle on selvinnyt nyt vanhempana eräs asia, saan kiittää Eemiä siitä, että minusta on tullut talvi-ihminen. Kun monet ihan pelkäävät kovaa talvea, minä sitävastoin oikein odotan sitä. Pikkunaperona kun istuin pitkiä päiviä hevosen reessä, jossa toki oli lämmikkeenä heiniä ja varmaan jotkut vällytkin, ei enää myöhemminkään pakkasta säikähtänyt.

Sitten tuli sodan ihan viimeinen vaihe keväällä -45. Eräänä toukokuisena päivänä Eemi riisui hevosen kolukärryjen edestä jo ennen puolta päivää. Hän suki hevosen huolellisesti ja laittoi sille tavallista tuhdimman annoksen kauroja eteen. Ymmärsin heti, että työt oli tältä päivältä tehty. Kun menimme sisälle Äiti ja muutkin varmasti aistivat, että jotain tavallisesta poikkeavaa oli tekeillä. Kun Äiti sitten kysyi, miksi Eemi oli lopettanut työt kesken päivän, vastaus tuli tavallistakin hiljaisemmalla äänellä. “Tuli kutsu pitkälle reissulle, josta minä en ehkä palaa.” Selvisi, että Eemi oli saanut määräyksen lähteä rintamalle. Seuraavana aamuna piti ilmoittautua nimismiehen kansliassa jo varhain. Uutiset olivat kertoneet, että puolustuslinjamme olivat monin paikoin murtuneet ja sotatilanne oli kestämätön. Koetettiin kerätä kaikki mahdolliset täydennysjoukot korvaamaan haavoittuneita, kaatuneita, ja vangiksi joutuneita. Eemin ilmoituksen jälkeen tunnelma kodissani oli käsinkosketeltavan apea. Merkitsihän se myös sitä. että kevätkylvöt jäisivät tekemättä, joka taas tietäisi pulaa syötävästä viimeistään syksyllä. Viisivuotias poikakin ymmärsi tilanteen vakavuuden. Äiti ja mummo alkoivat kuitenkin puuhata jonkinlaista hiukan tavanomaista parempaa pöytään, ikäänkuin lähtöateriaa. Olihan vielä talossa suolassa sianlihaa, perunoita, leipää ja voitakin. Äiti kävi lähinaapurista pyytämässä jopa kananmunia. Kun siinä vaiteliaana illallista syötiin, Eemi meni eteisen kaapille ja tuli sieltä takaisin kädessään pieni pahvilaatikko. Siinä laatikossa oli luultavasti hänen ainoa tavaransa, tukanliippuukone. Sillä hän oli leikannut jo minunkin tukkaani, samoinkuin naapurin poikien ja kylän vähälukuisten miesten hiuskuontaloita. Eemi ojensi tämän käsin toimivan liippuukoneen ja sanoi: ”minä jätän tämän muistoksi Pentille, työkaverilleni, minusta tuntuu että minä en tätä enää tarvitse.”

Aamulla varhain kun minä vielä nukuin, Eemi oli lähtenyt pyörällä kohti kirkonkylää. 

Jatkosota päättyi syyskuussa. Isä kotiutui silloin kohtuullisen hyväkuntoisena ja minulla jatkuivat nyt hevosreissut ja muut ulkotyöt niinkuin ennenkin. Isä oli kuitenkin puheliaampi ja hänellä oli selvästi kasvatuksellisempi ote kuin Eemillä. Isä myös valmisti minulle omia työkaluja, kun oli käsistään taitavampi. Sain mm. pienen kirveen, sahan ja riihenpuintia varten oman pienen varstan, sekä jonkinlaiset puupyöräkärryt. Polkupyörä rahat tienasin itse kuorimalla haapa pölkkyjä tulitikkutehtaalle. Isä kertoi paljon tarinoita pitkältä sotareissultaan, eräs tarina liittyy Eemiin. Se oli tapahtunut vain muutama päivä sen jälkeen, kun Eemi oli kutsuttu aseisiin. Muistini mukaan tämä tapahtui Lotilanpelolla, jossa käytiin eräs Suomen kannalta tuhoisin taistelu. Joukot perääntyivät sekasortoisessa tilanteessa, jossa Isän mukaan rautaa oli paljon ilmassa tykistökeskityksen saattelemana. Isä syöksyi pellolla joidenkin kärryjen alle suojaan, samojen kärryjen alla oli hänen ihmeekseen ollut ennestään Eemi, jonka isä luuli olevan Lehtolan pellolla kevättöitä tekemässä. Isän mukaan Eemi oli tärissyt ja ollut shokissa. Hän ei ollut pystynyt edes kertomaan mihin joukko-osastoon kuului, eikä hänellä ollut käsitystä mihin suuntaan pitäisi pyrkiä. Isä oli jo niin monessa taistelussa mukana ollut, että hän säilytti malttinsa ja toimintakykynsä. Hän oli yrittänyt antaa suuntaa, johon Eemin kannattaisi pyrkiä ja että pitäisi mennä lyhyillä syöksyillä, eikä jäädä pitkäksi aikaa samaan paikkaan makaamaan. Isä ei tiennyt selvisikö Eemi sieltä kärryjen alta, vai päättyikö hänen sotansa sinne. Sodan päätyttyä, kun sotavankeja palautettiin, minä tutkin aina toiveikkaana olisiko näissä luetteloissa ollut hänen nimensä, mutta vasta 1960-luvulla Eemi siunattiin haudanlepoon kentälle jääneenä.

Tämmöistä “varhaiskasvatusta “ minä ja monet ikäiseni olemme saaneet. En ole siitä tippaakaan katkera, sain omasta mielestäni riittävän varhaiskasvatuksen, enkä tunne jääneeni mistään paitsi. Olen myös kiitollinen ennen kaikkea omille vanhemmilleni ja mummolleni, mutta myös monille perheen ulkopuolisille varhaiskasvattajille, joista Eemi oli ensimmäinen ja siinä mielessä tärkein. On hyvä että lapsella on ensimmäisinä elinvuosinaan turvallisia ihmisiä, jotka ohjaavat rekeä vaikeinakin aikoina. Tämmöinen siunaus on mielestäni ollut elämäni matkalla. Liippuukoneen olen myös säilyttänyt tallessa.

Autoliike: Ostaa, myy, vaihtaa, myös vähittäin, loppuvelan lunastus ja tarvittaessa ilman käsirahaa. -A.R.

Tuuli repi likaisia ja repaleisia lippuja tangoissa, joita oli kolme. Yhdessä luki: Good Yard, lienee voittajien rengasmerkki. Toisessa: Johtotähti kaikilla teillä... ylimielisesti. Kolmannessa luvattiin: Happy with Honda. Että sillä viisiin. Narut joilla liput oli hilattu ylös, iskeytyivät tankoon pitäen napsahtelevaa ääntä. Liput olivat haalistuneet ja likaantuneet. Ehkä ne joskus olivat olleet kirkkaanvärisiä ja ehjiä. Tässä oli toiminut joskus huoltoasema. Mahdollisesti TB tai GULF. Nyt bensan myynti oli lopetettu mittarit oli irroitettu ja viety pois. Sijainti oli hyvä, kaupungin kupeessa. Sillä oli hyvät mahdollisuudet menestyä autojen myyntipaikkana.

Piha-alueella myytävät autot oli järjestelty ostajia varten. Lukittavassa, verkolla ympäröidyssä katoksessa olivat paremmat ja kalliimmat autot. Autorivistöt kiersivät ympäri rakennusta. Pahviset hintalaput roikkuivat sisäpeileissä. Monet autot olivat jo parhaat päivänsä nähneet. Eipä silti hinnatkaan päätä huimanneet.

Automyyjä, joka oli liikkeen vastaava, niin sanottu pomo, käveli autorivistön edessä kädet selän takana mietteisiinsä vajonneena. Ensisilmäyksellä hän ei ollut tyypillinen myyjä, mikemminkin ns. jobbari. Silmät punoittivat edellisillan kaljoittelusta. Liian pitkät olivat rispaantuneet ja kuraantuneet. Katse viipyili hintalapuissa, hänen silmäillessään kapeiden silmälasien ylitse autorivistöä. Ajatukset pyörivät myytävissä ajopeleissä, joiksi niitä vielä sanottiin. Joistakin tuli ehkä hyvitettyä liikaa. Liikkeen omistaja oli tosi nuuka mies. Katetta pitää syntyä, vaati hän. Kutienkin muutamia pitäisi käyttää katsastuksessa ja tehdä muutenkin pientä säätöä tai ainakin pestävä. Myyjä avasi tavallisesti keskustelun kysymällä asiakkaalta: "Mikä sinun näkemyksesi olisi oman autosi hinnasta?" Kokemuksen myötä myyjä tiesi autoista paljon ja ymmärsi ihmisten ajatuksia. Huijausyritys tai vilppi paljastuisi tutkivan katseen alla.

Pihaan ajoi vanha Mersu, josta nousi kaksi miestä ja he eivät näyttäneet kovin maksukykyisiltä, enemmänkin renkaan potkijoilta. Keitä lienevät? Toinen miehistä meni tutkimaan vanhaa Mersua ja kurkki sisälle uteliaana. Nähtyään mittarilukeman, hän kysyi myyjältä: "Pitääkö se paikkaansa?" Johon myyjä vastasi: "No, ainakin sen verran on ajettu, voi olla enemmänkin. Se on muuten huippuyksilö, joka myydään vain hyvään kotiin. Mieluummin uskovaiseen perheeseen." vitsaili myyjä. "Ajattelitteko ostaa vai vaihtaa?" kysyi myyjä. "No, jotain sen tapaista, sanoi toinen ja jatkoi: "Miten on takuun laita? Ja millaisesta välirahasta vaihto olisi mahdollinen?"
"Sanoisinko niin, että takuu kestää yhtä pitkään kuin tavarakin. Eli tässä tapauksessa tämä huippuyksikö josta on kyse." Johon toinen miehistä: "Et voi olla tosissasi!" "En tietenkään", sanoi myyjä. "Pois se paha minusta tai ainakin kauemmas."
"Ajattelitteko ostaa käteisellä vai pätkällä?" Johon sai vastauksen: "Käteistä ei ole nimeksikään ja luottoa ei ollenkaan."
"Mikäli ymmärsin oikein, kauppa aktia ei taida nyt syntyä," oli myyjän kommentti asiasta. "Satutko tietämään missäpäin täällä on toinen autoliike?" Asiakas kysyi vihaiseen äänensävyyn. Myyjä virnisti ennen kuin vastasi: "Tottakai tiedän, samoin kuin paikallisen Alkon. Se ei ole sielläpäinkään." Toinen miehistä nykäisi kaveriaan hihasta ja sanoi: "Eiköhän mennä."

Auto kaartoi pihasta mielenosoituksellisen lujaa tielle renkaiden sutiessa. Ylitettyään katukiveyksen siitä tippui äänenvaimentimen takapää irti. Se pomppi auton alla kolisten ja kipinöiden. Jossain vaiheessa myös peltinen pölykapseli oli irronnut ja näytti siltä kuin se lähtisi karkuun miesten autoa. Kuitenkin se pysähtyi kadunreunaan aikansa pyörittyään. Automyyjää hymyilytti tupakkaan sytyttäessään ja kysyessään paikalle tulleelta kollegaltaan: "Palaako?" Että semmoinen tapaus tällä kertaa, näyttää savuttavan melko paljon. Moottori kuului yskäisevän, ei kuitenkaan sammunut. Eikä siinä vielä kaikki, takaluukku ponnahti auki...

Keväinen katusoittaja -A.R.

Se on talviaika kääntymässä kesää kohti. Sitä ennen kutienkin nautimme kevätsäästä. Loskaiset tiet ja jalkakäytävät, hiekat vielä lakaisematta. Lumikasoja siellä täällä. Suola, jota käytettiin liukkaimpina aikoina värjää kengät ja housunlahkeet harmaiksi. Toivottavasti sitä ei enää käytettäisi vaikka yöpakkaset tekevät tiet liukkaiksi.
Tapani mukaan läksin jalkapatikassa keskustaa kohti. Lähellä asemaan, missä on alikulkutunneli, laitoin merkille siihen tulleen katusoittajan. Mieleeni tuli loru muuttolinnuista. Montakohan kuukautta on vielä kesään. No ainakin kolme. Muuttolinnut ovat tulossa. Soittajan lähtömaa saattoi olla Romania. Kylmää oli varmaan maassa josta saapui, kuten täälläkin, vielä enemmän pakkasta, lähes täysi talvi.
Maassa oli parhaat päivänsä nähnyt hatun reuhka. Sylissä soitin jota sanoisin hanuriksi. Olen nähnyt sellaisia sirkusesityksissä. En tunne hanuriksi nimitettyä soitinta kovin hyvin, ehkä se oli yksirivinen. Isäni soitti viulua. Hatun pohjalla näkyi muutamia kolikoita. Ei yhtään nappia, kuten joskus näkee. Tunnustelin taskujani ensin päältä ja sitten sisältä. Ei löytynyt latin latia. Lompakkoa en ottanut esille povitaskusta. Olen ehkä liiankin varovainen, enkä usko tuntemattomien rehellisyyteen. Niinhän kotona opetettiin. Vahinko ettei taskussa ollut muuta kuin kampa ja avaimet. Lievästi häpeillen ohitin soittajan ja jatkoin kävelyä autolleni. Taakseni jäi soittaja jatkamaan samaa jatkuvasti toistuvaa melodiaa. En vaivautunut katsomaan taakseni. Tiesin hänen tulleen niin kaukaa, niin kaukaa... Leipää täälläkin pitää jonottaa, jos jonoon pääsee ja huolitaan. Herra anna hänelle jokapäiväinen leipänsä, meillähän se jo on.

KIrjoitusharjoitus kuvasta -A.R.

Linja-autossa on tunnelmaa. Nopeasti matka katkeaa. Siellä on nyyttiä, vakkaa... Naapurin mummokin jonnekin matkaa. Kirkolle varmaankin, rohtoja hakemaan. Viimeksi lääkäri määräsi hokmannin tippoja. Ne kyllä auttoivat rinnankivistykseen.

No nytpä tuli tiehen töyssyjä, pakokaasuakin sisään pöllähti. Tuli tunne oksettava. Pusseja näkyy olevan hyllyllä. Ei taida ihan vielä tarvita. Joskus oli kiire ottaa avuksi.

Ei tämä matka hetkessä taitu, hyvä että illaksi pirttihin ehtii. Kuski katsoo peilistä ja nyökkää ymmärtävästi. Tietäen, että kohta matka katkeaa.

Sukset (muistelma) -A.R.

Koulumatkat tehtiin hiihtämällä, siksi sukset olivat tärkeät. Kylätie oli tarkoitettu talvisin ainoastaan hevosreellä liikkumiseen. Molemmin puolin oli reen jalasten painaumat ja keskellä kavioiden kuluttamat ja ulosteiden täyttämät urat. Ladut tehtiin heti kun lunta oli riittävästi, peltoaukeiden läpi. Koulu oli 5,5 kilometrin päässä. Tuuli pyrytti ladut kylläkin umpeen monta kertaa. Viima meni vaatteitten läpi.

Kerrankin pakkasta oli yli 40 astetta, mentiin kouluun hiihtäen ja jäsenet olivat aivan jäässä. Naama oli täynnä valkoisia laikkuja ja varpaat niin että sattui kun niitä liikutteli tai käveli. Koululla oli pönttöuuni jossa oli tuli palamassa ja siihen pääsi heti lämmittelemään. Opettaja varoitteli, että pitää hitaasti antaa lämmön vaikuttaa kun oli riisunut monot jaloista. No, seuraavana aamuna isä tarjoutui viemään hevosreellä kouluun. Sinne vällyjen alle kun kaivauduttiin niin, ettei jäänyt kuin aukko hengitystä varten, eipä pakkanen haitannut. Opettaja sanoi, ettei tarvitse tulla kouluun jos pakkaset jatkuu, kun tunnillakin piti olla lapaset käsissä. Pakkasen takia ei minulle tullut poissaolopäiviä. Oppilasjoukko oli kylläkin harventunut. Pakkasen lauhtuessa päästiin taas hiihtämällä kouluun.

Mieleen on jäänyt sellainen yksityiskohta, kun kosket ei jäätyneet kokonaan ja vesi virtasi ainakin osittain. vedestä nousi kuin usvaa. Kosteus tarttui vaatteisiin ja teki huurteiseksi joka paikan.  Meiltä oli loiva alamäki joentörmälle jonne tehtiin latu joka jatkui pitkälle joen jäälle. Joen toisella puolella oli hyviä paikkoja mäen laskuun. Sieltä tultiin takaisin illan hämärtyessä ennen pimeän tuloa. Aikaa piti jäädä läksyjen lukemiseen. Meillä ei ollut sähköjä. Puhdetyöt tehtiin öljylampun valossa, kuten koulutehtävätkin. Romaaneja, jotka olivat lainassa koulun kirjastosta, tuli luettua vielä ennen nukkumaan menoa melko pitkään. Kammarista kuului isäni ääni: ”Nyt lamppu sammuksiin ja sänkyyn”. Vastasin, että luen vielä pari sivua, mutta siinä taisi mennä useampikin. Siinä hän oli oikeassa, että aamulla ylösnousu oli vaikeaa. Vasta kun hän uhkasi kantaa lumihankeen, oli aika nousta ylös.

Meillä oli tuvassa talviaikaan höyläpenkki. Isä valmisti itse kaiken mitä puusta voi tehdä: reen jalakset, puiset astiat ja meille lapsille sukset, minulle ja molemmille nuoremmille siskoille. Työ vaati paljon aikaa ja vaivaa. Erään kerran sain uudet sukset. Ne olivat juuri valmistuneet; siteet kiinnitetty, kärki taivutettu ja tietysti tervattu. Kaikki tehty viimeisen päälle. Minä läksin joelle vievää rinnettä laskemaan. Toinen suksista tarttui nähtävästi kovan hangen alle ja lensin mahalleni. Ylös noustuani huomasin, että toisen suksen kärki oli katkennut. En ollut uskoa silmiäni. Olin pakahtua raivosta. Asettelin katkenneet palat yhteen ja vein sukset talon seinää vasten pystyyn. Kun isäni ei nähnyt minun hiihtävän viikkoon uusilla suksillani, taisin käyttää niitä vanhoja, hän meni katsomaan ja alkoi kysellä: ”Eikö ne olleetkaan mieluisat?” Pakkohan oli kertoa mitä oli tapahtunut. Eipä siitä kehumista tullut, eikä muutakaan. Vahinko mikä vahinko! Katkenneet palat kiinnitettiin yhteen pellillä, joka oli säilykepurkista ja pienillä nauloilla. Talveakaan ei ollut paljoa jäljellä joten seuraavana talvena taisin saada kaupasta ostetut Järvisen sälesukset.

Meillä satoi ensilumet marraskuun alussa eli pyhäinpäivän seutuun ja vielä pääsiäisenä pääsi hiihtämään jopa hankiaisia pitkin. Hiihtokilometrejä kertyi talven aikana useita satoja, jopa yli tuhat.