torstai 23. maaliskuuta 2017

Autoliike: Ostaa, myy, vaihtaa, myös vähittäin, loppuvelan lunastus ja tarvittaessa ilman käsirahaa. -A.R.

Tuuli repi likaisia ja repaleisia lippuja tangoissa, joita oli kolme. Yhdessä luki: Good Yard, lienee voittajien rengasmerkki. Toisessa: Johtotähti kaikilla teillä... ylimielisesti. Kolmannessa luvattiin: Happy with Honda. Että sillä viisiin. Narut joilla liput oli hilattu ylös, iskeytyivät tankoon pitäen napsahtelevaa ääntä. Liput olivat haalistuneet ja likaantuneet. Ehkä ne joskus olivat olleet kirkkaanvärisiä ja ehjiä. Tässä oli toiminut joskus huoltoasema. Mahdollisesti TB tai GULF. Nyt bensan myynti oli lopetettu mittarit oli irroitettu ja viety pois. Sijainti oli hyvä, kaupungin kupeessa. Sillä oli hyvät mahdollisuudet menestyä autojen myyntipaikkana.

Piha-alueella myytävät autot oli järjestelty ostajia varten. Lukittavassa, verkolla ympäröidyssä katoksessa olivat paremmat ja kalliimmat autot. Autorivistöt kiersivät ympäri rakennusta. Pahviset hintalaput roikkuivat sisäpeileissä. Monet autot olivat jo parhaat päivänsä nähneet. Eipä silti hinnatkaan päätä huimanneet.

Automyyjä, joka oli liikkeen vastaava, niin sanottu pomo, käveli autorivistön edessä kädet selän takana mietteisiinsä vajonneena. Ensisilmäyksellä hän ei ollut tyypillinen myyjä, mikemminkin ns. jobbari. Silmät punoittivat edellisillan kaljoittelusta. Liian pitkät olivat rispaantuneet ja kuraantuneet. Katse viipyili hintalapuissa, hänen silmäillessään kapeiden silmälasien ylitse autorivistöä. Ajatukset pyörivät myytävissä ajopeleissä, joiksi niitä vielä sanottiin. Joistakin tuli ehkä hyvitettyä liikaa. Liikkeen omistaja oli tosi nuuka mies. Katetta pitää syntyä, vaati hän. Kutienkin muutamia pitäisi käyttää katsastuksessa ja tehdä muutenkin pientä säätöä tai ainakin pestävä. Myyjä avasi tavallisesti keskustelun kysymällä asiakkaalta: "Mikä sinun näkemyksesi olisi oman autosi hinnasta?" Kokemuksen myötä myyjä tiesi autoista paljon ja ymmärsi ihmisten ajatuksia. Huijausyritys tai vilppi paljastuisi tutkivan katseen alla.

Pihaan ajoi vanha Mersu, josta nousi kaksi miestä ja he eivät näyttäneet kovin maksukykyisiltä, enemmänkin renkaan potkijoilta. Keitä lienevät? Toinen miehistä meni tutkimaan vanhaa Mersua ja kurkki sisälle uteliaana. Nähtyään mittarilukeman, hän kysyi myyjältä: "Pitääkö se paikkaansa?" Johon myyjä vastasi: "No, ainakin sen verran on ajettu, voi olla enemmänkin. Se on muuten huippuyksilö, joka myydään vain hyvään kotiin. Mieluummin uskovaiseen perheeseen." vitsaili myyjä. "Ajattelitteko ostaa vai vaihtaa?" kysyi myyjä. "No, jotain sen tapaista, sanoi toinen ja jatkoi: "Miten on takuun laita? Ja millaisesta välirahasta vaihto olisi mahdollinen?"
"Sanoisinko niin, että takuu kestää yhtä pitkään kuin tavarakin. Eli tässä tapauksessa tämä huippuyksikö josta on kyse." Johon toinen miehistä: "Et voi olla tosissasi!" "En tietenkään", sanoi myyjä. "Pois se paha minusta tai ainakin kauemmas."
"Ajattelitteko ostaa käteisellä vai pätkällä?" Johon sai vastauksen: "Käteistä ei ole nimeksikään ja luottoa ei ollenkaan."
"Mikäli ymmärsin oikein, kauppa aktia ei taida nyt syntyä," oli myyjän kommentti asiasta. "Satutko tietämään missäpäin täällä on toinen autoliike?" Asiakas kysyi vihaiseen äänensävyyn. Myyjä virnisti ennen kuin vastasi: "Tottakai tiedän, samoin kuin paikallisen Alkon. Se ei ole sielläpäinkään." Toinen miehistä nykäisi kaveriaan hihasta ja sanoi: "Eiköhän mennä."

Auto kaartoi pihasta mielenosoituksellisen lujaa tielle renkaiden sutiessa. Ylitettyään katukiveyksen siitä tippui äänenvaimentimen takapää irti. Se pomppi auton alla kolisten ja kipinöiden. Jossain vaiheessa myös peltinen pölykapseli oli irronnut ja näytti siltä kuin se lähtisi karkuun miesten autoa. Kuitenkin se pysähtyi kadunreunaan aikansa pyörittyään. Automyyjää hymyilytti tupakkaan sytyttäessään ja kysyessään paikalle tulleelta kollegaltaan: "Palaako?" Että semmoinen tapaus tällä kertaa, näyttää savuttavan melko paljon. Moottori kuului yskäisevän, ei kuitenkaan sammunut. Eikä siinä vielä kaikki, takaluukku ponnahti auki...

Keväinen katusoittaja -A.R.

Se on talviaika kääntymässä kesää kohti. Sitä ennen kutienkin nautimme kevätsäästä. Loskaiset tiet ja jalkakäytävät, hiekat vielä lakaisematta. Lumikasoja siellä täällä. Suola, jota käytettiin liukkaimpina aikoina värjää kengät ja housunlahkeet harmaiksi. Toivottavasti sitä ei enää käytettäisi vaikka yöpakkaset tekevät tiet liukkaiksi.
Tapani mukaan läksin jalkapatikassa keskustaa kohti. Lähellä asemaan, missä on alikulkutunneli, laitoin merkille siihen tulleen katusoittajan. Mieleeni tuli loru muuttolinnuista. Montakohan kuukautta on vielä kesään. No ainakin kolme. Muuttolinnut ovat tulossa. Soittajan lähtömaa saattoi olla Romania. Kylmää oli varmaan maassa josta saapui, kuten täälläkin, vielä enemmän pakkasta, lähes täysi talvi.
Maassa oli parhaat päivänsä nähnyt hatun reuhka. Sylissä soitin jota sanoisin hanuriksi. Olen nähnyt sellaisia sirkusesityksissä. En tunne hanuriksi nimitettyä soitinta kovin hyvin, ehkä se oli yksirivinen. Isäni soitti viulua. Hatun pohjalla näkyi muutamia kolikoita. Ei yhtään nappia, kuten joskus näkee. Tunnustelin taskujani ensin päältä ja sitten sisältä. Ei löytynyt latin latia. Lompakkoa en ottanut esille povitaskusta. Olen ehkä liiankin varovainen, enkä usko tuntemattomien rehellisyyteen. Niinhän kotona opetettiin. Vahinko ettei taskussa ollut muuta kuin kampa ja avaimet. Lievästi häpeillen ohitin soittajan ja jatkoin kävelyä autolleni. Taakseni jäi soittaja jatkamaan samaa jatkuvasti toistuvaa melodiaa. En vaivautunut katsomaan taakseni. Tiesin hänen tulleen niin kaukaa, niin kaukaa... Leipää täälläkin pitää jonottaa, jos jonoon pääsee ja huolitaan. Herra anna hänelle jokapäiväinen leipänsä, meillähän se jo on.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

KIrjoitusharjoitus kuvasta -A.R.

Linja-autossa on tunnelmaa. Nopeasti matka katkeaa. Siellä on nyyttiä, vakkaa... Naapurin mummokin jonnekin matkaa. Kirkolle varmaankin, rohtoja hakemaan. Viimeksi lääkäri määräsi hokmannin tippoja. Ne kyllä auttoivat rinnankivistykseen.

No nytpä tuli tiehen töyssyjä, pakokaasuakin sisään pöllähti. Tuli tunne oksettava. Pusseja näkyy olevan hyllyllä. Ei taida ihan vielä tarvita. Joskus oli kiire ottaa avuksi.

Ei tämä matka hetkessä taitu, hyvä että illaksi pirttihin ehtii. Kuski katsoo peilistä ja nyökkää ymmärtävästi. Tietäen, että kohta matka katkeaa.

Sukset (muistelma) -A.R.

Koulumatkat tehtiin hiihtämällä, siksi sukset olivat tärkeät. Kylätie oli tarkoitettu talvisin ainoastaan hevosreellä liikkumiseen. Molemmin puolin oli reen jalasten painaumat ja keskellä kavioiden kuluttamat ja ulosteiden täyttämät urat. Ladut tehtiin heti kun lunta oli riittävästi, peltoaukeiden läpi. Koulu oli 5,5 kilometrin päässä. Tuuli pyrytti ladut kylläkin umpeen monta kertaa. Viima meni vaatteitten läpi.

Kerrankin pakkasta oli yli 40 astetta, mentiin kouluun hiihtäen ja jäsenet olivat aivan jäässä. Naama oli täynnä valkoisia laikkuja ja varpaat niin että sattui kun niitä liikutteli tai käveli. Koululla oli pönttöuuni jossa oli tuli palamassa ja siihen pääsi heti lämmittelemään. Opettaja varoitteli, että pitää hitaasti antaa lämmön vaikuttaa kun oli riisunut monot jaloista. No, seuraavana aamuna isä tarjoutui viemään hevosreellä kouluun. Sinne vällyjen alle kun kaivauduttiin niin, ettei jäänyt kuin aukko hengitystä varten, eipä pakkanen haitannut. Opettaja sanoi, ettei tarvitse tulla kouluun jos pakkaset jatkuu, kun tunnillakin piti olla lapaset käsissä. Pakkasen takia ei minulle tullut poissaolopäiviä. Oppilasjoukko oli kylläkin harventunut. Pakkasen lauhtuessa päästiin taas hiihtämällä kouluun.

Mieleen on jäänyt sellainen yksityiskohta, kun kosket ei jäätyneet kokonaan ja vesi virtasi ainakin osittain. vedestä nousi kuin usvaa. Kosteus tarttui vaatteisiin ja teki huurteiseksi joka paikan.  Meiltä oli loiva alamäki joentörmälle jonne tehtiin latu joka jatkui pitkälle joen jäälle. Joen toisella puolella oli hyviä paikkoja mäen laskuun. Sieltä tultiin takaisin illan hämärtyessä ennen pimeän tuloa. Aikaa piti jäädä läksyjen lukemiseen. Meillä ei ollut sähköjä. Puhdetyöt tehtiin öljylampun valossa, kuten koulutehtävätkin. Romaaneja, jotka olivat lainassa koulun kirjastosta, tuli luettua vielä ennen nukkumaan menoa melko pitkään. Kammarista kuului isäni ääni: ”Nyt lamppu sammuksiin ja sänkyyn”. Vastasin, että luen vielä pari sivua, mutta siinä taisi mennä useampikin. Siinä hän oli oikeassa, että aamulla ylösnousu oli vaikeaa. Vasta kun hän uhkasi kantaa lumihankeen, oli aika nousta ylös.

Meillä oli tuvassa talviaikaan höyläpenkki. Isä valmisti itse kaiken mitä puusta voi tehdä: reen jalakset, puiset astiat ja meille lapsille sukset, minulle ja molemmille nuoremmille siskoille. Työ vaati paljon aikaa ja vaivaa. Erään kerran sain uudet sukset. Ne olivat juuri valmistuneet; siteet kiinnitetty, kärki taivutettu ja tietysti tervattu. Kaikki tehty viimeisen päälle. Minä läksin joelle vievää rinnettä laskemaan. Toinen suksista tarttui nähtävästi kovan hangen alle ja lensin mahalleni. Ylös noustuani huomasin, että toisen suksen kärki oli katkennut. En ollut uskoa silmiäni. Olin pakahtua raivosta. Asettelin katkenneet palat yhteen ja vein sukset talon seinää vasten pystyyn. Kun isäni ei nähnyt minun hiihtävän viikkoon uusilla suksillani, taisin käyttää niitä vanhoja, hän meni katsomaan ja alkoi kysellä: ”Eikö ne olleetkaan mieluisat?” Pakkohan oli kertoa mitä oli tapahtunut. Eipä siitä kehumista tullut, eikä muutakaan. Vahinko mikä vahinko! Katkenneet palat kiinnitettiin yhteen pellillä, joka oli säilykepurkista ja pienillä nauloilla. Talveakaan ei ollut paljoa jäljellä joten seuraavana talvena taisin saada kaupasta ostetut Järvisen sälesukset.

Meillä satoi ensilumet marraskuun alussa eli pyhäinpäivän seutuun ja vielä pääsiäisenä pääsi hiihtämään jopa hankiaisia pitkin. Hiihtokilometrejä kertyi talven aikana useita satoja, jopa yli tuhat.

Kuva (muistelma kansakoulusta) -P.P.


Tämä kuva tuo elävästi mieleeni ajan jolloin aloitin kansakoulun Kolkun kyläkoulussa Viitasaaren pitäjän syrjäisimmällä kylällä Keski-Suomessa v. 1946 Tämän näköistä siellä mielestäni oli joka suhteessa. Kerron jotakin tuosta koulusta mitä se minulle merkitsi ja miten sen koin.

Tyyne opettajalla joka tuota koulua johti on varmasti hyvin ollut tärkeä merkitys minun myöhemmälle elämälleni. Tyyne opettaja oli varmaan minun mielestäni hyvin vanha mutta tosiasiassa hän oli reilusti alle viisikymppinen, kuitenkin hän oli ehtinyt opettaa muutamia vuosia jopa minun äitiäni. Äiti valmensi minua koulun mm. näin;" Seuraa tarkkaan mitä hän sanoo ja erityisesti pidä silmällä opettajan kaulaa. Silloin kun hän hermostuu jostain syystä hän ei juurikaan tuo sitä ilmi mutta hänen kaulaansa ilmestyy kolikon kokoinen punainen läntti. Varo silloin millään tavoin ärsyttämästä häntä". En tiedä auttoiko tuo missä määrin, mutta joka tapauksessa yritin alusta alkaen suorittaa läksyt ja muut tehtävät niin hyvin kuin osasin. Meidän kylällä ei tuohon aikaan ollut esimerkiksi sähkövaloja ollenkaan. Talviaikaan koulupäivän alkaessa klo 8.00 oli puolipimeää. Samoin iltapäivällä lisävaloa tarvittiin sillä koulu loppui jonain päivänä vasta klo 15.00. Valaistuksena koulussa oli yksi öljylamppu jota sitten siirreltiin sinne missä valoa eniten tarvittiin.


Meidän koulussa oli vuorollaan aina kaksi “järjestäjää” joilla oli paljon tehtäviä. Heidän piti luonnollisesti  huolehtia että paikat pysyivät kunnossa. Lattia lakaistiin vähintäänkin kerran päivässä, pölyt ja liitutaulu piti pyyhkiä välitunnin aikana, mutta myös kantaa puut laatikkoon sillä koulun keittäjä huolehti korkeiden pönttöuunien lämmityksestä. Luonnollisesti koivuluudalla huiskittiin myös lumet pois rappusilta ja polulta joka johti puuliiterille, kaivolle ja käymälään, joksi puuceetä meillä päin nimitettiin. Myös näitten kahden, tyttöjen ja poikien käymälän puhtaanapito kuului järjestäjien tehtäviin.
 
Nyt kerron erään tapauksen joka on pysynyt mielessä tänne saakka. Ainakin silloin huomasin, että punainen läntti opettajan kaulassa oli lähes pesäpallon kokoinen. Olin jo yläluokilla, ehkä alaluokkien oppilailla olikin hiukan supistettu järjestäjän tehtävälista. Olin siis toisena järjestäjänä, toisena oli eräs Alpo niminen oppilas. Kuinka ollakaan opettaja teki ratsiatarkastuksen poikien käymälään. Kun hän tuli luokkaan “punainen valo” paloi ja muitakin merkkejä kiihtymyksestä oli havaittavissa. Järjestäjät otettiin puhutteluun. Meidän lisäksi myös muut kolme luokan poikaa määrättiin  jäämään koulun jälkeen vesisaavit ja juuriharjat mukana käymäläsulkeisiin. Opettaja lähti itse valvomaan että työ tehdään kunnolla. Mutta eihän se sujunut. Oli jo melkein pimeää ja käymäläosassa oli pienenpieni ikkuna. Eipä siinä muu auttanut kuin hakea se koulun ainoa Öljylamppu. Alpo nousi varovasti lauteelle, eli siihen osaan joka eniten jynssäystä kaipasi. Minulla oli joku luuta tai harja  toiset viskoivat napolla vettä ja työ lähti etenemään rivakkaasti
…. kunnes kuului  Alpon parkaisu “ no nyt se mänj.”  Se mikä “mänj” oli tietenkin lamppu.
Siellä se paloi edelleen neljä metriä alempana ei kovinkaan proosallisessa ympäristössä. Ei edes lasi ollut rikkoutunut. Kovin kaukana ei kuitenkaan ollut tulipalon syttyminen.
Siivousurakka taisi loppua tähän, mutta nyt oli vielä edessä vaikea tehtävä pelastaa lamppu.
Me jännäsimme kukahan tähän tehtävään määrätään. Opettajakin näytti kovin miettiväiseltä. Sitten hän häipyi jonnekin pariksi minuutiksi, mutta palasi pian varustautuneena pitkävartisiin kumisaappaisiin, kumilahkeisiin, ja pyyheliina kasvojen eteen hajusuojaksi kiristettynä. Sitten hän varovaisesti edeten onnistui kuin onnistuikin  hakemaan lampun pois.Tässä vaiheessa punainen läiskäkin oli jo sulanut pois.

Tämmöinen tarina tästä nyt tuli, vanhasta kyläkoulusta joka seisoo yhä paikallaan vähälukuisten kyläläisten hyväkuntoiseksi ja ihan nykyaikaiseksi kylätaloksi ehostamana. Koulu on lakkautettu jo 1970 -luvulla. Jos joku luulee että näin vaatimattomissa puitteissa pidetty koulunkäynti olisi ollut raskasta ja epämieluisaa niin se ei ainakaan minun kohdalla pidä paikkaansa. Lämmöllä muistelen niin opettajia kuin koulukavereitakin. Jotenkin tuntuu että aika hyvät eväät elämälle sieltä sain.