Kerholaisten ajatuksia: "Miksi tykkään kirjoittaa?"

”Pidän sanoista
Pidän kynän liikkeestä paperilla

Kirjainten muodosta Teksti usein yllättää Kun antaa sen vain tulla Ei ole turhaa sanaa Kirjoitettuun tekstiin voi myöhemmin palata Voi hämmästellä ja ihmetellä viisaita ajatuksiaan Joita ei ehkä sellaisiksi kirjoituksen hetkellä edes ymmärtänyt” -Anne

"Ensiksikin minulla on hyvin aikaa,toinen tekijä on torjua dementiaa. Sukumme miehistä muutamalta ovat sanat  alkaneet kadota jonnekin jopa alle seitsenkymppisenä. Kuvittelen, että pidän tällä tavalla yllä ikäänkuin jotakin sanapankkia. Tämä tapa on minulle luontaisempi kuin esimerkiksi täyttää sanaristikoita. En ole kovin sujuva ilmaisemaan itseäni suullisesti.

 

Minulle tuottaa siis tyytyväisyyttä kun huomaan pystyväni ilmaisemaan ajatuksiani melko sujuvasti. Jos saan mieleeni jonkun kiinnostavan aiheen se usein alkaa ikäänkuin elämään sisälläni. Usein pohdin jotakin tekstiä vaikkapa kävely- tai hiihtolenkillä. En voi kieltää etteikö tunnu mukavalta kun kun joku esim. somessa tykkää sepustuksistani tai kommentoi niitä. Olen viihtynyt Louhelan kirjoituskerhossa."  -Mehtäpena

 

 

"Olen myöskin lukenut paljon. Kirjoittaminen lähtee ajatuksista, jotka pyörivät päässä. Joskus ne laittaa paperille ja muotoilee itselle sellaiseen muotoon josta pitää. Niitä joutuu lukemaan ja korjaamaan monta kertaa." -A.R.

 

 

 

 

KOTIPAIKKANI -A.R.

Synnyin paikastani kaipaan monia asioita kuten jokea, joka virtasi kotini vieressä ja koskea, joka kohisi saunarannassa. Paikka oli vanhempieni mielestä liian vaarallinen paikka meille lapsille. Meille se kuitenkin tarjosi jännitystä ja vaarallisia tilanteita, joita monta kertaa haettiin tarkoituksellakin. Äitini tai isäni huuto kuului monta kertaa tuvan rappusilta meidän ollessamme keskellä virtaa ruuhkaantuneiden tukkipuiden päällä onkimassa. Sinne oli pakko kahlata, eihän se meistä mikään vaarallinen paikka ollut.


Joskus uitiin toiselle rannalle virran poikki. Kahlatessa oli täysi työ pysyä pystyssä kovassa virrassa. Kastematoja oli taskussa, kädessä onkivapa ja jaloissa harvoin mitään kenkiä. Joen pohjan kivet olivat liukkaita ja limaisia. Onkimamme kalat olivat tavallisesti ahvenia, jotka olivat äidin mielestä parhaita kalakukkoon. Astiaa kun ei ollut mukana, saaliskalat pistettiin taskuun. Ahventen selkäevät pistelivät ilkeästi taskun läpi.


Hyvä onkipaikka oli puu-suman alla, jonne oli muodostunut tyynempi paikka. Meitä varoitettiin ankarasti sinne menemästä. Jos vaikka puut lähtisivät purkautumaan, olisimme jääneet puiden sekaan. Näin ei kuitenkaan koskaan onneksi käynyt.

Kosken rantaan oli määrätty vonkamies, joka valvoi, että puut kulkivat virrassa eivätkä ruuhkautuneet. Hän oli tavallisesti nukkumassa mutta heräsi heti, jos ääni muuttui koskessa. Toinen vonkamies oli kosken niskalla, joka sulki puiden tulon puomilla kuultuaan huudon: "Puomi kiinni!" Ruuhkan purkaminen oli vaarallista ja jännittävää. Puut saattoivat yhtäkkiä lähteä rytinällä virran vietäväksi ja sitä ennen piti ehtiä ruuhkan päältä rannalle. Häntien vedoksi kutsuttiin sitä työvaihetta, kun loput puut irrotettiin rannoilta ja kivien takaa virran vietäviksi.

Uitto pysähtyi saunarantaan, johon tuli kaksi tervattua ns. keluvenettä. Muutama jätkä tuli veneiden mukana, osa rantaa pitkin lampsien keksit olalla ylös joen törmää taloa kohti. Uiton nokkamies kävi aiemmin sopimassa äitini kanssa kahvitarjoilusta. Nisuakin oli varattu. Meillä oli tuvassa pitkä pöytä, johon mahtui tusinan verran jätkiä istumaan. Keitetyn kahvin tuoksu tuli sisään tulevia miehiä vastaan. Miesten mukana levisi tupaan pihkan, tervan ja hien hajut. Joukossa oli isälle tuttuja miehiä niiltä ajoilta, kun hän itse oli uittohommissa.

"Selvisit sitten ehjin nahoin sodasta." Eräs miehistä virkkoi isälle. "Pari sirpaletta jäi muistoksi, toinen poskeen ja toinen käteen", isä tuumasi. "Niin, että tulihan siellä oltua, sodan loputtua oli kiire kotitilalle töihin. Joksikin aikaa piti vielä lähteä jatkosotaankin."

Kahvitaukoa ei kestänyt pitkään. Pöydälle jätettiin muutamia kolikoita maksuksi kahvista. Kaikki suuntasivat rantaa kohti tupakoita sytytellen, hatunreuhkoja parempiin asentoihin asetellen ja kiroillen. Kengät ja sukat olivat vieläkin märkiä. Niiden kuivatteluun ei ollut aikaa. Muutamat jätkistä hyppäsivät veneisiin. Loput lähtivät kävellen rantaa pitkin samalla työntäen kiinnijääneitä puita virran vietäviksi. Suurin osa kiroiluista ja uhoamisista hukkuivat kosken kohinaan. Jonkun saappaanvarsiin oli mennyt paljon vettä. Hän otti saappaat jaloistaan, kaatoi vedet pois ja väänsi sukat kuivemmiksi. Sitten vain sukat ja saappaat takaisin jalkoihin. Töiden oli jatkuttava. Ilma oli kyllä aika lämmin, olihan jo toukokuu. Vesi oli joessa kylmää, se ei lämmennyt koko kesänä kuten järvissä. Jokireitillä oli kymmenkunta koskea. Syntymäkotini kohdalla oli yksi suurimmista, nimeltään Paasikoski. Kevät-tulvien aikana siinä oli mahtavat kuohut. Vaati taitoa ja rohkeutta laskea sitä alas veneellä. Tuskin kukaan uskalsi laskea sitä tukilla. Seuraava koski oli Honkakoski, jossa oli mylly ja generaattori josta myös läheiset talot saivat sähköt.

YHTEISÖLLISYYS TAVAKSI -Mehtäpena

Tänä päivänä puhutaan paljon yhteisöllisyydestä, vai pitäisikö sanoa sen puutteesta. Pohtiessani tätä minulle tuli mieleen vanha kansantarina, jonka muistelen jostain kuulleeni tai lukeneeni. Se kertoo miehestä joka oli rakentanut perheelleen mökin virran alajuoksulle. Kun hän eräänä päivänä selvitteli verkkojaan aikoessaan lähteä kalaan, virta toi mukanaan yläjuoksulta lastun. Tämä sai miehen niin tolaltaan, että hän harkitsematta sen enempää jätti kalareissun sikseen ja lähti etsimään kirvestä karkoittaakseen liian lähelle pyrkivän tunkeilijan.

 

Tämä voi kertoa jotakin meistä Suomalaisista. Silti en usko, että meillä suomalaisilla olisi joku geenivirhe, joka tekisi meistä jo syntyessämme yhteisöllisyyteen sopimattomia. Meillä voi olla ja onkin ns. temperamenttieroja, mutta nämä erot vain rikastuttavat minkä tahansa yhteisön elämää. Jos hyvän yhteisön tunnusmerkeiksi määritellään sitä, että sen jäsenet ovat ominaisuuksiltaan, mielipiteiltään, luonteeltaan ja temperamentiltaan mahdollisimman samankaltaisia, ollaan käsittääkseni täysin hakoteillä. Semmoinen yhteisö olisi tylsä ja näivettyisi pian omaan yksitoikkoisuuteensa.

 

Kun Suomen kansan satusetä Zacharias Topelius 1800-luvun loppupuoliskolla keräsi tietoa ja aineistoa Maamme kirjaa varten, niin hän historian lisäksi halusi muodostaa käsityksen Suomen kansasta, sen luonteesta ja yhtenäisyydestä. Hän tutustui savolaisiin, karjalaisiin, uusmaalaisiin, varsinais-suomalaisiin, hämäläisiin, pohjalaisiin jne. Hän tunnisti eri heimoissa kyllä eroavaisuuksia, mutta tuli kuitenkin hämmästyttävään johtopäätökseen. Tämä kansa on kasvanut yhdeksi, niinkuin monesta puusta on kasvanut yksi metsä. Topeliuksen mielestä täällä voidaan helposti erottaa hämäläinen karjalaisesta tai uusmaalainen pohjalaisesta, mutta jos matkustamme ulkomaille, kaikki tuntevat meidät suomalaisiksi. Hänen mukaansa erot ovat syntyneet lähinnä siten, että on kasvettu yhdessä ja omaksuttu paljon yhteisiä tapoja jotka kenties eroavat jonkun toisen asuinalueen tavoista.

 

Olimmepa siis kotoisin mistä puolen Suomea tahansa, olemmepa lähtöjuuriltamme  maalaisia tai kaupunkilaisia, nuoria tai vanhoja, mikään ei estä meitä omaksumasta yhteisöllisiä ja toisia ihmisiä huomioonottavia tapoja. Vanha sananlasku sanoo, tottumus on toinen luonto, pitää kyllä paikkansa. Jos toteuttaisimme toisten ihmisten huomioimista vaikkapa tervehtimällä samassa rapussa olevia naapureita, tai vierustoveria bussissa, huomaisimme ettei yhteisöllisyyden toteuttaminen niin vaikea ole kuin kenties luulemme. Kokemuksesta rohkaistuneena saatamme jopa rohkaistua menemään mukaan vaikkapa johonkin Louhelan harrastuspiirin, jolloin olemme jo ottaneet pitkän askeleen kohti parempaa yhteisöllisyyttä.

ÄITINI JA ISÄNI -A.R.

Ensimmäiset muistikuvat äidistäni saattavat olla minun ollessani noin viiden ikäinen, hänen odottaessaan minun nuorinta siskoani.

Kätilö tuli läheisestä kirkonkylästä. Isäni lähti häntä vastaan Osuuskaupalta jossa linjuriauto pysähtyi. Ensin piti valjastaa hevonen kirkkoreen eteen, odottaa linjuria jonka aikataulu saattoi vaihdella kelien ja muiden seikkojen takia. Kaupalle oli matkaa meiltä noin kolme kilometriä. En tiedä mistä oli soitettu ja pyydetty tulemaan. Meillä eikä lähinaapureillakaan ollut puhelinta. Kätilön viimein tultua meille, oli tyttö tullut jo maailmaan. Tämä tapahtui meidän savusaunassa joen rannassa. Taisi olla naapurin emäntä auttamassa. Kätilö vain totesi, että terve tyttö oli tullut meille maaliskuussa. 

Meille vanhemmille lapsille ei pyydetty kätilöä paikalle, sellaisesta ei ainakaan mainittu.

Äitini tyypillinen sanonta oli: "Olisihan tässä voinut huonomminkin käydä." Joskus oli tosi huonosti käynytkin. Yhden lapsista, pojan joka oli ollut vuoden ikäinen, vei keuhkokuume. Äidin veljet Lauri ja Väinö kaatuivat sodassa. Nuorin veljeksistä, Pentti niemeltään, oli vapaaehtoisena rintamalla. Hänet kuitenkin käskettiin kotiin. Olihan hän vasta 18-vuotias. Sodan jälkeen alkoi kova työnteko, joka auttoi unohtamaan ikävät asiat. Silloin tuli muuta ajateltavaa ja elämä jatkui. Näin se oli oleva. 

 

 

Isäni ei puuttunut toisten tekemisiin tai tekemättä jättämiseen eikä häntä itseään myöskään tarvinnut auttaa, jos hän ei sitä itse pyytänyt. Kaikissa töissä hän pärjäsi, sodassakin selvisi. Hän oli oppinut pitämään itsestään huolta. Metsästäessään isä oli oppinut taidon liikkua äänettömästi ja huomaamattomasti saalista väijyessään.

Uittohommissa ollessaan hän oli niitä harvoja jotka laskivat kosket tukin päällä seisten. Tuohon aikaan isän aikanaan lähes mustat hiukset olivat jo lähteneet päälaelta. Enää otsan yläpuolella oli hiustupsu. Muutama etuhammas puuttui ja jäljellä olevat hampaat oli tupakointi värjännyt kellertäviksi.

Kova fyysinen työ maatilalla ja metsätöissä näkyi ruumiinrakenteessa. Leveät hartiat ja vahvat kourut olivat silmiinpistävät. Sormet taipuivat kuitenkin vielä hyvin hänen soittaessaan viulua meille lapsille tai joissakin juhlissa. Muistan, kuinka kyyneleet valuivat isän poskille hänen soittaessaan kappaletta Kodin kynttilät.

Lapsena kuuntelin miesten sotakokemuksia kun saman kokeneet tarinoivat tuvassa sotarintamalla tapahtuneista asioista. Pahoissa paikoissa kuulin hänen olleen ja ihmeen kaupalla selvinneen niin vähin vammoin. Granaatin sirpaleita oli jäänyt käteen ja poskeen. Ehkä vähän pahempaa oli jäänyt sielun syövereihin.

Moni otti kovan kännin siviiliin päästyään ja sitten tarttuikin töihin käsiksi ja niitähän riitti ja oli liikaakin. Oliko liikaa töissä riehuminen ja väsyttäminen seurausta sotavuosista, olen miettinyt usein. Samoin kuin hermostuminen turhista asioista, jos työt eivät luistaneet toivotulla tavalla. Koskaan hän ei ylvästellyt sodassa kokemillaan asioilla. Jos joku kehuskeli ampumiensa vihollisten määrällä, hän saattoi korkeintaan tuhahdella, kun tämä oli poistunut tuvasta. Suhtautuminen johtui osittain siitä, koska me lapset kuunneltiin korvat tarkkoina. Ne eivät ehkä olleetkaan tarkoitettu meidän kuultaviksi.

Arvoitukseksi minulle jäi, mikä hänen luonteenpiirteissään oli seurausta siitä, mitä hän oli joutunut kokemaan rintamalla ollessaan. Kun joutui ampumaan toista ihmistä, vaikka se oli vihollinen, mutta kuitenkin. Joskus pakissa ei ollut kuin vettä, mutta eteenpäin oli mentävä, niinhän Mannerheimkin vaati.