SIIHEN AIKAAN KUN PAPPA OLI NUORI -P.P.

Suomi satavuotisjuhlavuosi herättää ihmisen huomaamaan kuinka lyhyt aika 100 vuotta itse asiassa on. Huomaan itse muistavani monia tapoja yli 70 vuoden takaa. Erikoisesti maaseudulla asuminen, työtavat ja harrastukset, sekä tiedonvälitys ja mediapuoli on muuttunut aivan toiseksi, kuin minun lapsuudessani. Oikeastaan herää halu kertoa ainakin lastenlapsille asioita, joita he eivät tiedä, ja kenties heidän on vaikea kuvitella tapahtuneeksi papan elinaikana. Tänään olen järjestänyt ikäänkuin havainto opetusta meille Suomalaisille tärkeästä tavasta, saunomisesta. Katson olevani pätevä saunaguru, onhan minulla ihan omassa omistuksessa ja käytössä viisi saunaa. Tavallisen kerrostalo saunan lisäksi, sähköllä toimiva mökkisauna, iso vanhaan torniin tehty pyöreä sauna, turpeesta väsätty turvesauna, ja kruununa pohjalla savusauna jonka hirret on peräisi vanhasta hirsiaitasta, joka on ensi kertaa pystytetty jo 1880 luvulla. Tämän kerron osoittaakseni pätevyyttäni tämän kaltaiseen opetustehtävään. 

Kun vielä sain pojan jälkikasvulta, iältään 13v. ja 16v. varovaisen myönteisen vastauksen  “voisihan sitä harkita”, ryhdyin tuumasta toimeen, eli savusaunan lämmitykseen. Kello oli juuri ylittänyt puolenpäivän rajan, pakkasta oli reilut 12 astetta, tuuli puhalteli navakasti ja enteili talven kovinta lumimyräkkää. Minulla on savusauna puut aina erikseen varattuna, koska isäni aikoinaan opetti että leppä on paras savusaunan lämmitykseen. Se ei lämmitä yhtä nopeasti kuin koivu, mutta koivun tuohi aiheuttaa savusaunan yläosaan nokikarstan, joka voi helposti sytyttää jopa nokipalon. Kuusta ei oikein voi polttaa myöskään, koska se heittelee ympäriinsä kipinöitä, jotka myös helposti sytyttävät kuuman hirsiseinän tuleen. Mutta kuiva leppä se ei pauku eikä sihise vaan palaa iloisesti ja nopeasti, eikä siitä jää kekäleitä jotka aiheuttavat harmia lämmityksen loppuvaiheessa. Nytkin sytytys onnistui yhdellä tikulla, pienellä palalla tuohta ja muutamalla vuolulastulla.

Olen huomannut että savusaunan lämmitykseen pitää keskittyä hyvin. Lisään puita pienissä erissä, vain alle 10 klapia kerralla, jolloin lisäyksen väli on max. 20 min. Turvallisuustekijä tämäkin, koska tällaisessa vanhan mallisessa saunassa kiuas on aina nurkassa ja liian isolla palava tuli saattaisi ryöstäytyä hetkessä seinähirsiin. Mutta kun säätää tulta puitten määrällä, ja pitämällä lakeisen sopivalla raolla, ei tulta tarvitse lisäämiskertojen välillä erikoisesti vahtia.  Lämmitys eteneekin sitten jouhevasti. Minulla on lämpömittari asennettu saunan ulkoseinään siten, että mittarin lämpötunnistin menee seinän läpi saunan puolelle. Silloin ei tarvitse puolipimeässä savun täyttämässä saunassa, rasittaa silmiä ja yrittää tihrata, paljonko lämpötila missäkin lämmityksen vaiheessa on, vaan voi seurata lämpötilaa joka kerta kun lisää puita. Tällä kertaa 11 kertaa lisättyäni, sytytyksestä oli kulunut 3h 20min, mittari näyttikin 110 astetta, lopetin lämmityksen. Tiesin että nyt täytyy karhoa hiillos ja rauhassa odottaa ainakin tunti, kunnes lämpötila on laskenut alle 95 asteeseen. Sen jälkeen kannattaa lyödä häkälöyly ja sulkea räppänä. Tämän jälkeen vielä annetaan saunan raitistua puoli tuntia, jolloin vielä avataan räppänä ja lyödään toiset häkälöylyt, ja pian ensimmäiset urhoolliset kylpijät voivat uskaltautua sisään. Silloin pitää vielä varoa ettei polta takapuoltaan haapalautaisissa lauteissa.

Niinkuin huomaatte savusaunan lämmitys on aikaa vievä taitolaji. Äkkinäistä ei tähän tehtävään kannata laittaa. Kyselin kerran eräältä savusaunan valmistajalta, kuinka vakiona menekki vuosien saatossa on pysynyt. Hän naurahti ja sanoi “ei huolta, heidän tutkimuksensa mukaan savusauna palaa keskimäärin jo ennen kuin se on saavuttanut puolen vuoden iän. Nuoriso oli yllättävänkin tyytyväinen savusauna kokemukseen. Jopa niin että selvisivät lumihangessa pyörimisrituaalistakin. Siellä on kuulemma hyvä tunnelma, joka ainakin pappaikään ehtineessä virittää inspiraation kertoa muistakin vanhoista asioista “Se oli siihen aikaan…… “

Iloinen lintu ja muut tuulesta reväistyt

Heippa kirjoituskerhosta.

 

Teimme tänään kerhossa tällaisen harjoituksen: 

Luettelimme sanoja kahdelle paperille, toiseen adjektiiveja ja toiseen substantiiveja.

Valitsimme yhden molemmista luetteloista. Tästä tuli tarinalle otsikko. Yllätyksellisyys sai kirjoittajat revittelemään kymmenessä minuutissa mahtavia tarinoita. Päivimaaritin Iloinen lintu ensimmäisenä. ☺

 

 

Iloinen lintu

 

Iloinen lintu istui ihmeissään ylimmällä Tuomen oksalla.

Se lauleli niitä näitä ja katseli tähkäpäitä.

Iloisena ihmetteli, miksi tuuli tuiverteli, takkuisena, takelteli, tuomen oksia ojenteli.

Oli onni mukana, onni toinen takana. Seisoi Onni ojennuksessa yksin poika poloinen.

Pieni lintu iloinen lennähti Onni poika poloisen kädelle ja visersi:

"Ilolla, eloa hyvää, tunnetta syvää, meidän välillä ystävyys." -Päivimaarit

 

Jatkoa tulossa pian...

YHTEISÖLLISYYTTÄ TÄMÄKIN -P.P.

 

Yhteisöllisyys on hyvin laaja käsite. Ilmeisesti se on myös hyvin muuttuva käsite koskapa kaikkitietävä Wikipediakaan ei oikein osannut antaa sille nasevaa ja yksiselitteistä määritelmää. Se tiesi kertoa kyllä, että “perinteisiä yhteisökäsitteitä ovat perhe, suku, kylä ja heimo. Yhteisön vastakäsitteeksi Wikipedia esitteli vieraarantuneisuutta ja ulkopuolisuutta.

Luulenpa että monelle nuoremmalle esimerkiksi heimo tai kylä, eivät sano tai tarjoa juuri mitään, jota voisi nimittää yhteisöllisyydeksi. Tilalle on astunut uusi yhteisöllisyyden muoto SOME, joka syrjäyttää monet muut kanssakäymisen muodot, joihin olemme tottuneet.

Havaitsin tämän erikoisen elävästi hiljattain kun astuin junaan Helsingin rautatieasemalta matkustaakseni kotiin Järvenpäähän. Junan vaunu täyttyi nopeasti eri ikäisistä, eri rotuisista, eri tavalla pukeutuneista ihmisistä. Heterogeenisempää joukkoa on varmasti vaikea löytää mistään. Huomasin pian, että kaikki nämä erilaiset ihmiset käyttäytyivät hyvin samalla tavalla. Sulavin tottunein liikkein ja keskittynein ilmein he näppäilivät älypuhelintaan. En tiedä minkälaista yhteydenpitoa kukin heistä kavereihinsa piti, ehkä jotkut vain surffailivat huvikseen netin loputtomissa sokkeloissa, mutta osa varmaan liikkui nimenomaan sosiaalisessa mediasssa omissa kaveripiireissään. Minä taisin olla ainoa matkustaja tuossa vaunussa, joka ei räplännyt kännykkäänsä. Mutta vaunussa oli joka tapauksessa leppoisan rauhallista. Kukaan ei kyräillyt, eikä kiinnittänyt huomiota toisen tekemisiin eikä eväisiin. Kenelläkään ei ollut kirjaa, jota vieruskaveri olisi voinut kurkistella, että mitähän tuokin tuossa lukee. Minä tunsin hiukan itseni vieraantuneeksi ja vähän ulkopuoliseksi. Tämä ulkopuolisuuden tunne olisi kohdallani saattanut olla vahvempikin, jos somemaailma olisi ollut minulle aivan outo. Minun rajoittuneisuuteni tuossa tilanteessa johtui vain siitä, että en ole viitsinyt harjoitella tuota olemattoman pienten näppäinten käyttöä, vaan käytän someiluun mieluummin oman läppärini 16” näyttöä ja näppäimistöä.

En siis tällä kirjoituksella mitenkään hyökkää somen käyttöä vastaan. Oikeissa ikärajoissa ja kohtuudella käytettynä se on helposti ylläpidettävää yhteisöllisyyttä, silloinkin kun kaveri sattuu asumaan toisella puolen maata tai ihan maapalloa. Ainakin itse olen tyytyväinen voidessani näin olla silloin tällöin yhteydessä vuosikymmenten takaisiin kavereihini. Paljon kuulee moitittavan somen sisältöä. Sanovat että sisältö on tyhjänpäiväistä, eikä sitä viitsi lukea. Itsehän kuitenkin on mahdollista valita ryhmät ja kaverit. Jos ärsyttää niin voi siirtyä hiljaa takavasemmalle.

Siispä, liity mieleiseesi ryhmään, joka käsittelee sinua kiinnostavia ja ilmiöitä. Ja kun julkaiset, pidä huolta että oma päivityksesi mieluummin nostaa kuin laskee tämän uuden yhteisöllisyyden tasoa.