Tämä kuva tuo elävästi mieleeni ajan jolloin aloitin kansakoulun Kolkun kyläkoulussa Viitasaaren pitäjän syrjäisimmällä kylällä Keski-Suomessa v. 1946 Tämän näköistä siellä mielestäni oli joka suhteessa. Kerron jotakin tuosta koulusta mitä se minulle merkitsi ja miten sen koin.
Tyyne opettajalla joka tuota koulua johti on varmasti hyvin ollut tärkeä merkitys minun myöhemmälle elämälleni. Tyyne opettaja oli varmaan minun mielestäni hyvin vanha mutta tosiasiassa hän oli reilusti alle viisikymppinen, kuitenkin hän oli ehtinyt opettaa muutamia vuosia jopa minun äitiäni. Äiti valmensi minua koulun mm. näin;" Seuraa tarkkaan mitä hän sanoo ja erityisesti pidä silmällä opettajan kaulaa. Silloin kun hän hermostuu jostain syystä hän ei juurikaan tuo sitä ilmi mutta hänen kaulaansa ilmestyy kolikon kokoinen punainen läntti. Varo silloin millään tavoin ärsyttämästä häntä". En tiedä auttoiko tuo missä määrin, mutta joka tapauksessa yritin alusta alkaen suorittaa läksyt ja muut tehtävät niin hyvin kuin osasin. Meidän kylällä ei tuohon aikaan ollut esimerkiksi sähkövaloja ollenkaan. Talviaikaan koulupäivän alkaessa klo 8.00 oli puolipimeää. Samoin iltapäivällä lisävaloa tarvittiin sillä koulu loppui jonain päivänä vasta klo 15.00. Valaistuksena koulussa oli yksi öljylamppu jota sitten siirreltiin sinne missä valoa eniten tarvittiin.
Meidän koulussa oli vuorollaan aina kaksi “järjestäjää” joilla oli paljon tehtäviä. Heidän piti luonnollisesti huolehtia että paikat pysyivät kunnossa. Lattia lakaistiin vähintäänkin kerran päivässä, pölyt ja liitutaulu piti pyyhkiä välitunnin aikana, mutta myös kantaa puut laatikkoon sillä koulun keittäjä huolehti korkeiden pönttöuunien lämmityksestä. Luonnollisesti koivuluudalla huiskittiin myös lumet pois rappusilta ja polulta joka johti puuliiterille, kaivolle ja käymälään, joksi puuceetä meillä päin nimitettiin. Myös näitten kahden, tyttöjen ja poikien käymälän puhtaanapito kuului järjestäjien tehtäviin.
Nyt kerron erään tapauksen joka on pysynyt mielessä tänne saakka. Ainakin silloin huomasin, että punainen läntti opettajan kaulassa oli lähes pesäpallon kokoinen. Olin jo yläluokilla, ehkä alaluokkien oppilailla olikin hiukan supistettu järjestäjän tehtävälista. Olin siis toisena järjestäjänä, toisena oli eräs Alpo niminen oppilas. Kuinka ollakaan opettaja teki ratsiatarkastuksen poikien käymälään. Kun hän tuli luokkaan “punainen valo” paloi ja muitakin merkkejä kiihtymyksestä oli havaittavissa. Järjestäjät otettiin puhutteluun. Meidän lisäksi myös muut kolme luokan poikaa määrättiin jäämään koulun jälkeen vesisaavit ja juuriharjat mukana käymäläsulkeisiin. Opettaja lähti itse valvomaan että työ tehdään kunnolla. Mutta eihän se sujunut. Oli jo melkein pimeää ja käymäläosassa oli pienenpieni ikkuna. Eipä siinä muu auttanut kuin hakea se koulun ainoa Öljylamppu. Alpo nousi varovasti lauteelle, eli siihen osaan joka eniten jynssäystä kaipasi. Minulla oli joku luuta tai harja toiset viskoivat napolla vettä ja työ lähti etenemään rivakkaasti
…. kunnes kuului Alpon parkaisu “ no nyt se mänj.” Se mikä “mänj” oli tietenkin lamppu.
Siellä se paloi edelleen neljä metriä alempana ei kovinkaan proosallisessa ympäristössä. Ei edes lasi ollut rikkoutunut. Kovin kaukana ei kuitenkaan ollut tulipalon syttyminen.
Siivousurakka taisi loppua tähän, mutta nyt oli vielä edessä vaikea tehtävä pelastaa lamppu.
Me jännäsimme kukahan tähän tehtävään määrätään. Opettajakin näytti kovin miettiväiseltä. Sitten hän häipyi jonnekin pariksi minuutiksi, mutta palasi pian varustautuneena pitkävartisiin kumisaappaisiin, kumilahkeisiin, ja pyyheliina kasvojen eteen hajusuojaksi kiristettynä. Sitten hän varovaisesti edeten onnistui kuin onnistuikin hakemaan lampun pois.Tässä vaiheessa punainen läiskäkin oli jo sulanut pois.
Tämmöinen tarina tästä nyt tuli, vanhasta kyläkoulusta joka seisoo yhä paikallaan vähälukuisten kyläläisten hyväkuntoiseksi ja ihan nykyaikaiseksi kylätaloksi ehostamana. Koulu on lakkautettu jo 1970 -luvulla. Jos joku luulee että näin vaatimattomissa puitteissa pidetty koulunkäynti olisi ollut raskasta ja epämieluisaa niin se ei ainakaan minun kohdalla pidä paikkaansa. Lämmöllä muistelen niin opettajia kuin koulukavereitakin. Jotenkin tuntuu että aika hyvät eväät elämälle sieltä sain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti