Tänä päivänä puhutaan paljon yhteisöllisyydestä, vai pitäisikö sanoa sen puutteesta. Pohtiessani tätä minulle tuli mieleen vanha kansantarina, jonka muistelen jostain kuulleeni tai lukeneeni. Se kertoo miehestä joka oli rakentanut perheelleen mökin virran alajuoksulle. Kun hän eräänä päivänä selvitteli verkkojaan aikoessaan lähteä kalaan, virta toi mukanaan yläjuoksulta lastun. Tämä sai miehen niin tolaltaan, että hän harkitsematta sen enempää jätti kalareissun sikseen ja lähti etsimään kirvestä karkoittaakseen liian lähelle pyrkivän tunkeilijan.
Tämä voi kertoa jotakin meistä Suomalaisista. Silti en usko, että meillä suomalaisilla olisi joku geenivirhe, joka tekisi meistä jo syntyessämme yhteisöllisyyteen sopimattomia. Meillä voi olla ja onkin ns. temperamenttieroja, mutta nämä erot vain rikastuttavat minkä tahansa yhteisön elämää. Jos hyvän yhteisön tunnusmerkeiksi määritellään sitä, että sen jäsenet ovat ominaisuuksiltaan, mielipiteiltään, luonteeltaan ja temperamentiltaan mahdollisimman samankaltaisia, ollaan käsittääkseni täysin hakoteillä. Semmoinen yhteisö olisi tylsä ja näivettyisi pian omaan yksitoikkoisuuteensa.
Kun Suomen kansan satusetä Zacharias Topelius 1800-luvun loppupuoliskolla keräsi tietoa ja aineistoa Maamme kirjaa varten, niin hän historian lisäksi halusi muodostaa käsityksen Suomen kansasta, sen luonteesta ja yhtenäisyydestä. Hän tutustui savolaisiin, karjalaisiin, uusmaalaisiin, varsinais-suomalaisiin, hämäläisiin, pohjalaisiin jne. Hän tunnisti eri heimoissa kyllä eroavaisuuksia, mutta tuli kuitenkin hämmästyttävään johtopäätökseen. Tämä kansa on kasvanut yhdeksi, niinkuin monesta puusta on kasvanut yksi metsä. Topeliuksen mielestä täällä voidaan helposti erottaa hämäläinen karjalaisesta tai uusmaalainen pohjalaisesta, mutta jos matkustamme ulkomaille, kaikki tuntevat meidät suomalaisiksi. Hänen mukaansa erot ovat syntyneet lähinnä siten, että on kasvettu yhdessä ja omaksuttu paljon yhteisiä tapoja jotka kenties eroavat jonkun toisen asuinalueen tavoista.
Olimmepa siis kotoisin mistä puolen Suomea tahansa, olemmepa lähtöjuuriltamme maalaisia tai kaupunkilaisia, nuoria tai vanhoja, mikään ei estä meitä omaksumasta yhteisöllisiä ja toisia ihmisiä huomioonottavia tapoja. Vanha sananlasku sanoo, tottumus on toinen luonto, pitää kyllä paikkansa. Jos toteuttaisimme toisten ihmisten huomioimista vaikkapa tervehtimällä samassa rapussa olevia naapureita, tai vierustoveria bussissa, huomaisimme ettei yhteisöllisyyden toteuttaminen niin vaikea ole kuin kenties luulemme. Kokemuksesta rohkaistuneena saatamme jopa rohkaistua menemään mukaan vaikkapa johonkin Louhelan harrastuspiirin, jolloin olemme jo ottaneet pitkän askeleen kohti parempaa yhteisöllisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti