ÄITINI JA ISÄNI -A.R.

Ensimmäiset muistikuvat äidistäni saattavat olla minun ollessani noin viiden ikäinen, hänen odottaessaan minun nuorinta siskoani.

Kätilö tuli läheisestä kirkonkylästä. Isäni lähti häntä vastaan Osuuskaupalta jossa linjuriauto pysähtyi. Ensin piti valjastaa hevonen kirkkoreen eteen, odottaa linjuria jonka aikataulu saattoi vaihdella kelien ja muiden seikkojen takia. Kaupalle oli matkaa meiltä noin kolme kilometriä. En tiedä mistä oli soitettu ja pyydetty tulemaan. Meillä eikä lähinaapureillakaan ollut puhelinta. Kätilön viimein tultua meille, oli tyttö tullut jo maailmaan. Tämä tapahtui meidän savusaunassa joen rannassa. Taisi olla naapurin emäntä auttamassa. Kätilö vain totesi, että terve tyttö oli tullut meille maaliskuussa. 

Meille vanhemmille lapsille ei pyydetty kätilöä paikalle, sellaisesta ei ainakaan mainittu.

Äitini tyypillinen sanonta oli: "Olisihan tässä voinut huonomminkin käydä." Joskus oli tosi huonosti käynytkin. Yhden lapsista, pojan joka oli ollut vuoden ikäinen, vei keuhkokuume. Äidin veljet Lauri ja Väinö kaatuivat sodassa. Nuorin veljeksistä, Pentti niemeltään, oli vapaaehtoisena rintamalla. Hänet kuitenkin käskettiin kotiin. Olihan hän vasta 18-vuotias. Sodan jälkeen alkoi kova työnteko, joka auttoi unohtamaan ikävät asiat. Silloin tuli muuta ajateltavaa ja elämä jatkui. Näin se oli oleva. 

 

 

Isäni ei puuttunut toisten tekemisiin tai tekemättä jättämiseen eikä häntä itseään myöskään tarvinnut auttaa, jos hän ei sitä itse pyytänyt. Kaikissa töissä hän pärjäsi, sodassakin selvisi. Hän oli oppinut pitämään itsestään huolta. Metsästäessään isä oli oppinut taidon liikkua äänettömästi ja huomaamattomasti saalista väijyessään.

Uittohommissa ollessaan hän oli niitä harvoja jotka laskivat kosket tukin päällä seisten. Tuohon aikaan isän aikanaan lähes mustat hiukset olivat jo lähteneet päälaelta. Enää otsan yläpuolella oli hiustupsu. Muutama etuhammas puuttui ja jäljellä olevat hampaat oli tupakointi värjännyt kellertäviksi.

Kova fyysinen työ maatilalla ja metsätöissä näkyi ruumiinrakenteessa. Leveät hartiat ja vahvat kourut olivat silmiinpistävät. Sormet taipuivat kuitenkin vielä hyvin hänen soittaessaan viulua meille lapsille tai joissakin juhlissa. Muistan, kuinka kyyneleet valuivat isän poskille hänen soittaessaan kappaletta Kodin kynttilät.

Lapsena kuuntelin miesten sotakokemuksia kun saman kokeneet tarinoivat tuvassa sotarintamalla tapahtuneista asioista. Pahoissa paikoissa kuulin hänen olleen ja ihmeen kaupalla selvinneen niin vähin vammoin. Granaatin sirpaleita oli jäänyt käteen ja poskeen. Ehkä vähän pahempaa oli jäänyt sielun syövereihin.

Moni otti kovan kännin siviiliin päästyään ja sitten tarttuikin töihin käsiksi ja niitähän riitti ja oli liikaakin. Oliko liikaa töissä riehuminen ja väsyttäminen seurausta sotavuosista, olen miettinyt usein. Samoin kuin hermostuminen turhista asioista, jos työt eivät luistaneet toivotulla tavalla. Koskaan hän ei ylvästellyt sodassa kokemillaan asioilla. Jos joku kehuskeli ampumiensa vihollisten määrällä, hän saattoi korkeintaan tuhahdella, kun tämä oli poistunut tuvasta. Suhtautuminen johtui osittain siitä, koska me lapset kuunneltiin korvat tarkkoina. Ne eivät ehkä olleetkaan tarkoitettu meidän kuultaviksi.

Arvoitukseksi minulle jäi, mikä hänen luonteenpiirteissään oli seurausta siitä, mitä hän oli joutunut kokemaan rintamalla ollessaan. Kun joutui ampumaan toista ihmistä, vaikka se oli vihollinen, mutta kuitenkin. Joskus pakissa ei ollut kuin vettä, mutta eteenpäin oli mentävä, niinhän Mannerheimkin vaati.