KOTIPAIKKANI -A.R.

Synnyin paikastani kaipaan monia asioita kuten jokea, joka virtasi kotini vieressä ja koskea, joka kohisi saunarannassa. Paikka oli vanhempieni mielestä liian vaarallinen paikka meille lapsille. Meille se kuitenkin tarjosi jännitystä ja vaarallisia tilanteita, joita monta kertaa haettiin tarkoituksellakin. Äitini tai isäni huuto kuului monta kertaa tuvan rappusilta meidän ollessamme keskellä virtaa ruuhkaantuneiden tukkipuiden päällä onkimassa. Sinne oli pakko kahlata, eihän se meistä mikään vaarallinen paikka ollut.


Joskus uitiin toiselle rannalle virran poikki. Kahlatessa oli täysi työ pysyä pystyssä kovassa virrassa. Kastematoja oli taskussa, kädessä onkivapa ja jaloissa harvoin mitään kenkiä. Joen pohjan kivet olivat liukkaita ja limaisia. Onkimamme kalat olivat tavallisesti ahvenia, jotka olivat äidin mielestä parhaita kalakukkoon. Astiaa kun ei ollut mukana, saaliskalat pistettiin taskuun. Ahventen selkäevät pistelivät ilkeästi taskun läpi.


Hyvä onkipaikka oli puu-suman alla, jonne oli muodostunut tyynempi paikka. Meitä varoitettiin ankarasti sinne menemästä. Jos vaikka puut lähtisivät purkautumaan, olisimme jääneet puiden sekaan. Näin ei kuitenkaan koskaan onneksi käynyt.

Kosken rantaan oli määrätty vonkamies, joka valvoi, että puut kulkivat virrassa eivätkä ruuhkautuneet. Hän oli tavallisesti nukkumassa mutta heräsi heti, jos ääni muuttui koskessa. Toinen vonkamies oli kosken niskalla, joka sulki puiden tulon puomilla kuultuaan huudon: "Puomi kiinni!" Ruuhkan purkaminen oli vaarallista ja jännittävää. Puut saattoivat yhtäkkiä lähteä rytinällä virran vietäväksi ja sitä ennen piti ehtiä ruuhkan päältä rannalle. Häntien vedoksi kutsuttiin sitä työvaihetta, kun loput puut irrotettiin rannoilta ja kivien takaa virran vietäviksi.

Uitto pysähtyi saunarantaan, johon tuli kaksi tervattua ns. keluvenettä. Muutama jätkä tuli veneiden mukana, osa rantaa pitkin lampsien keksit olalla ylös joen törmää taloa kohti. Uiton nokkamies kävi aiemmin sopimassa äitini kanssa kahvitarjoilusta. Nisuakin oli varattu. Meillä oli tuvassa pitkä pöytä, johon mahtui tusinan verran jätkiä istumaan. Keitetyn kahvin tuoksu tuli sisään tulevia miehiä vastaan. Miesten mukana levisi tupaan pihkan, tervan ja hien hajut. Joukossa oli isälle tuttuja miehiä niiltä ajoilta, kun hän itse oli uittohommissa.

"Selvisit sitten ehjin nahoin sodasta." Eräs miehistä virkkoi isälle. "Pari sirpaletta jäi muistoksi, toinen poskeen ja toinen käteen", isä tuumasi. "Niin, että tulihan siellä oltua, sodan loputtua oli kiire kotitilalle töihin. Joksikin aikaa piti vielä lähteä jatkosotaankin."

Kahvitaukoa ei kestänyt pitkään. Pöydälle jätettiin muutamia kolikoita maksuksi kahvista. Kaikki suuntasivat rantaa kohti tupakoita sytytellen, hatunreuhkoja parempiin asentoihin asetellen ja kiroillen. Kengät ja sukat olivat vieläkin märkiä. Niiden kuivatteluun ei ollut aikaa. Muutamat jätkistä hyppäsivät veneisiin. Loput lähtivät kävellen rantaa pitkin samalla työntäen kiinnijääneitä puita virran vietäviksi. Suurin osa kiroiluista ja uhoamisista hukkuivat kosken kohinaan. Jonkun saappaanvarsiin oli mennyt paljon vettä. Hän otti saappaat jaloistaan, kaatoi vedet pois ja väänsi sukat kuivemmiksi. Sitten vain sukat ja saappaat takaisin jalkoihin. Töiden oli jatkuttava. Ilma oli kyllä aika lämmin, olihan jo toukokuu. Vesi oli joessa kylmää, se ei lämmennyt koko kesänä kuten järvissä. Jokireitillä oli kymmenkunta koskea. Syntymäkotini kohdalla oli yksi suurimmista, nimeltään Paasikoski. Kevät-tulvien aikana siinä oli mahtavat kuohut. Vaati taitoa ja rohkeutta laskea sitä alas veneellä. Tuskin kukaan uskalsi laskea sitä tukilla. Seuraava koski oli Honkakoski, jossa oli mylly ja generaattori josta myös läheiset talot saivat sähköt.