keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Eemin perintö -P.P.

Eemi oli lapsuudenkodissani Lehtolassa työmiehenä tai paremminkin muonamiehenä jatkosodan aikaan. Hän ei ilmeisesti saanut rahapalkkaa lainkaan, mutta kylläkin vapaan ylöspidon. Se käsitti yösijan tuvassa, ruuan talon pöydässä, joitakin työvaatekertoja, ja luvan kasvattaa kessua (tupakkia) aitan takana. Tämmöisiä kulkumiehiä oli kulkeutunut 30-luvun laman seurauksena taloihin ja jotkut kuten Eemi jääneet sitten pidemmäksikin aikaa, jos tulivat hyvin talonväen kanssa toimeen. Isäni oli sodassa joten talossa tarvittiin kipeästi miestä, joka hoiti kynnöt, rehujen ja rankojen ajot, myllyssä käynnit ym. hevostyöt. Varsinkin sodan loppuvaiheessa, kun Isäni pääsi hyvin harvoin lomalle, Eemistä muodostui minulle eräänlainen varaisä ja miehenmalli. Varsinaisen perheen muodostimme me, Äiti, sokea Mummoni, minua pari vuotta nuorempi siskoni Paula, ja minä. Minä olin juuri täyttänyt 5 v. kun sota sitten loppui.

Eemi oli aikaansaava, tunnollinen ja ahkera, poikkeuksellisen hiljainen mies. Hän oli niin vaitelias, että saattoi varmaan mennä kokonaisia päiviä, ettei hän juuri sanonut sanaakaan, paitsi ihan pakolliset huomenta ja mitä tänään tehdään. Hän ei varmaan koskaan korottanut ääntään, edes hevoselle. Vähäpuheisuudestaan huolimatta en muista hänen koskaan olleen vihainen. Minulle Eemi oli hyvin tärkeä henkilö. Hän kai piti minusta, 3-4 vuotiaasta pojanvesselistä, koskapa piti minua aina matkassaan töissä. Milloin myllyssä Tossavanlahdessa, heinän ajossa, rankojen ajossa, jne. Talvi ja pakkaset eivät myöskään estäneet minua lähtemästä hänen mukaansa, vaikka esimerkiksi myllyreissu saattoi kestää aamusta iltahämäriin saakka. Minulle on selvinnyt nyt vanhempana eräs asia, saan kiittää Eemiä siitä, että minusta on tullut talvi-ihminen. Kun monet ihan pelkäävät kovaa talvea, minä sitävastoin oikein odotan sitä. Pikkunaperona kun istuin pitkiä päiviä hevosen reessä, jossa toki oli lämmikkeenä heiniä ja varmaan jotkut vällytkin, ei enää myöhemminkään pakkasta säikähtänyt.


Sitten tuli sodan ihan viimeinen vaihe keväällä -45. Eräänä toukokuisena päivänä Eemi riisui hevosen kolukärryjen edestä jo ennen puolta päivää. Hän suki hevosen huolellisesti ja laittoi sille tavallista tuhdimman annoksen kauroja eteen. Ymmärsin heti, että työt oli tältä päivältä tehty. Kun menimme sisälle Äiti ja muutkin varmasti aistivat, että jotain tavallisesta poikkeavaa oli tekeillä. Kun Äiti sitten kysyi, miksi Eemi oli lopettanut työt kesken päivän, vastaus tuli tavallistakin hiljaisemmalla äänellä. “Tuli kutsu pitkälle reissulle, josta minä en ehkä palaa.” Selvisi, että Eemi oli saanut määräyksen lähteä rintamalle. Seuraavana aamuna piti ilmoittautua nimismiehen kansliassa jo varhain. Uutiset olivat kertoneet, että puolustuslinjamme olivat monin paikoin murtuneet ja sotatilanne oli kestämätön. Koetettiin kerätä kaikki mahdolliset täydennysjoukot korvaamaan haavoittuneita, kaatuneita, ja vangiksi joutuneita. Eemin ilmoituksen jälkeen tunnelma kodissani oli käsinkosketeltavan apea. Merkitsihän se myös sitä. että kevätkylvöt jäisivät tekemättä, joka taas tietäisi pulaa syötävästä viimeistään syksyllä. Viisivuotias poikakin ymmärsi tilanteen vakavuuden. Äiti ja mummo alkoivat kuitenkin puuhata jonkinlaista hiukan tavanomaista parempaa pöytään, ikäänkuin lähtöateriaa. Olihan vielä talossa suolassa sianlihaa, perunoita, leipää ja voitakin. Äiti kävi lähinaapurista pyytämässä jopa kananmunia. Kun siinä vaiteliaana illallista syötiin, Eemi meni eteisen kaapille ja tuli sieltä takaisin kädessään pieni pahvilaatikko. Siinä laatikossa oli luultavasti hänen ainoa tavaransa, tukanliippuukone. Sillä hän oli leikannut jo minunkin tukkaani, samoinkuin naapurin poikien ja kylän vähälukuisten miesten hiuskuontaloita. Eemi ojensi tämän käsin toimivan liippuukoneen ja sanoi: ”minä jätän tämän muistoksi Pentille, työkaverilleni, minusta tuntuu että minä en tätä enää tarvitse.”


Aamulla varhain kun minä vielä nukuin, Eemi oli lähtenyt pyörällä kohti kirkonkylää. 

Jatkosota päättyi syyskuussa. Isä kotiutui silloin kohtuullisen hyväkuntoisena ja minulla jatkuivat nyt hevosreissut ja muut ulkotyöt niinkuin ennenkin. Isä oli kuitenkin puheliaampi ja hänellä oli selvästi kasvatuksellisempi ote kuin Eemillä. Isä myös valmisti minulle omia työkaluja, kun oli käsistään taitavampi. Sain mm. pienen kirveen, sahan ja riihenpuintia varten oman pienen varstan, sekä jonkinlaiset puupyöräkärryt. Polkupyörä rahat tienasin itse kuorimalla haapa pölkkyjä tulitikkutehtaalle. Isä kertoi paljon tarinoita pitkältä sotareissultaan, eräs tarina liittyy Eemiin. Se oli tapahtunut vain muutama päivä sen jälkeen, kun Eemi oli kutsuttu aseisiin. Muistini mukaan tämä tapahtui Lotilanpelolla, jossa käytiin eräs Suomen kannalta tuhoisin taistelu. Joukot perääntyivät sekasortoisessa tilanteessa, jossa Isän mukaan rautaa oli paljon ilmassa tykistökeskityksen saattelemana. Isä syöksyi pellolla joidenkin kärryjen alle suojaan, samojen kärryjen alla oli hänen ihmeekseen ollut ennestään Eemi, jonka isä luuli olevan Lehtolan pellolla kevättöitä tekemässä. Isän mukaan Eemi oli tärissyt ja ollut shokissa. Hän ei ollut pystynyt edes kertomaan mihin joukko-osastoon kuului, eikä hänellä ollut käsitystä mihin suuntaan pitäisi pyrkiä. Isä oli jo niin monessa taistelussa mukana ollut, että hän säilytti malttinsa ja toimintakykynsä. Hän oli yrittänyt antaa suuntaa, johon Eemin kannattaisi pyrkiä ja että pitäisi mennä lyhyillä syöksyillä, eikä jäädä pitkäksi aikaa samaan paikkaan makaamaan. Isä ei tiennyt selvisikö Eemi sieltä kärryjen alta, vai päättyikö hänen sotansa sinne. Sodan päätyttyä, kun sotavankeja palautettiin, minä tutkin aina toiveikkaana olisiko näissä luetteloissa ollut hänen nimensä, mutta vasta 1960-luvulla Eemi siunattiin haudanlepoon kentälle jääneenä.

Tämmöistä “varhaiskasvatusta “ minä ja monet ikäiseni olemme saaneet. En ole siitä tippaakaan katkera, sain omasta mielestäni riittävän varhaiskasvatuksen, enkä tunne jääneeni mistään paitsi. Olen myös kiitollinen ennen kaikkea omille vanhemmilleni ja mummolleni, mutta myös monille perheen ulkopuolisille varhaiskasvattajille, joista Eemi oli ensimmäinen ja siinä mielessä tärkein. On hyvä että lapsella on ensimmäisinä elinvuosinaan turvallisia ihmisiä, jotka ohjaavat rekeä vaikeinakin aikoina. Tämmöinen siunaus on mielestäni ollut elämäni matkalla. Liippuukoneen olen myös säilyttänyt tallessa.

Ei kommentteja: